Toinen adoptioprosessimme on kestänyt monta vuotta. Aloitimme adoptioneuvonnan kun Apiksen kotiintulosta oli kulunut pari vuotta, ja toivoimme toisella kerralla kaiken sujuvan nopeammin ja helpommin kuin ensimmäisellä kerralla. Väärin. Samaan aikaan kun saimme puolessa vuodessa (!) adoptioneuvonnan päätökseen (eli huippunopeasti, kun ensimmäisellä kerralla se kesti kaksi vuotta), Filippiinit asetti hakemuksille väliaikaisen moratoriumin. Moratorium tarkoitti, että uusia hakemuksia ei otettu vastaan, koska odotusajat olivat venyneet kohtuuttoman pitkiksi. Muualla maailmassa adoptioprosessit olivat hidastuneet ja vaikeutuneet jo pitemmän aikaa, mikä tarkoitti lisääntyvää kiinnostusta Filippiinien suuntaan, mistä lapsia tuli nopeaan tahtiin vielä silloinkin kun me saimme Apiksen. Se taas johti siihen, että hakemuksia tuli liikaa ja odotusajat olivat noin kolme vuotta... Koska hakemuksia ei voitu lähettää, päätimme pitkittää adoptioneuvontaa niin, että voisimme hakea adoptiolupaa Suomesta vasta sitten kun suurin piirtein tietäisimme moratoriumin purkautuvan. Tapasimme siis sosiaalityöntekijää muutamia kertoja ylimääräisesti, ja jälleen adoptioneuvontamme kesti sen pari vuotta. Vuodenvaihteessa kotiselvityksemme meni adoptiolautakuntaan, ja kuin taikaiskusta, tammikuun 16. päivä 2014 saimme tiedon että Filippiinit ottaa tänä vuonna viisi (5!!!) hakemusta Suomesta vastaan, ja MEIDÄN PERHEEMME ON MUKANA TÄSSÄ PIENENPIENESSÄ PORUKASSA!!! Tänään saimme tiedon, että meille on myönnetty adoptiolupa, eli olemme kuin olemmekin lähettämässä tänä keväänä hakemusta Filsuille!!!
Tunne on käsittämätön. Olin jo melkein luopunut toivosta. Myin kesällä Apiksen vanhoja vaatteita, joita olin säästänyt "pikkuveljeä" varten. Ajattelin, että ei niitä ehkä tarvitakaan. Aikaa kuluu, me vanhenemme, tilanne näyttää epätoivoiselta, mahdummeko pieneen vuosikiintiöön sittenkään jos saamme adoptioluvan. En uskaltanut toivoa. Ja nyt, nyt näyttää todellakin siltä että jälleen yksi haaveemme on toteutumassa. Keep chasing your dreams, never give up, pitäisi ajatella.
On uskomatonta että minusta tulee toistamiseen äiti, miehestäni toistamiseen isä, ja Apiksesta - Isoveli! Hän on niin innoissaan asiasta, on jo nyt ylpeä isoveli. On hellyttävää, kuinka 5-vuotiaamme suunnittelee opettavansa pikkuiselle jalkapalloa ja lumilautailua. Hän aikoo esitellä pikkuisen naapureille, näyttää parhaat reitit mistä pääsee ojan yli. Pitää kiinni, ettei pikkuinen tipu sängystä (he aikovat jakaa saman sängyn, yeah right!). Näyttää, miten junarata kasataan. Opettaa ajamaan pyörällä. Näyttää esimerkkiä. Voi minun ensimmäinen pikkuiseni, kuinka urhea hän on, ja kuinka ylpeä minä äitinä voinkaan olla hänestä! Ja voi tätä rakkauden määrää, voiko olla totta että saamme vielä toisen yhtä ihanan Rakkaan tänne?!
Hakumatka tulee olemaan jännittävä meille kaikille. Apis näkee syntymämaansa, näkee kuinka hänetkin on Filippiineiltä saatu, kaikki kertomamme konkretisoituu. Sana "lastenkoti" saa oikeat mittasuhteet. Köyhyys saa kasvot. Trooppinen lämpö, uskomaton rehevä luonto. Toisaalla Manilan järjetön saaste, toisaalla upeat paratiisirannat simpukoineen ja kalastajineen. On mieletöntä näyttää se kaikki Apikselle, ja kokea se myös itse jälleen. Toivon, että hän voi olla ylpeä syntymämaastaan, mutta olla samalla myös ylpeä siitä että on nyt suomalainen. Aika näyttää.
Tänään poksautimme kuohuvan adoptioluvan saamisen kunniaksi. Toivotimme yhteen ääneen pikkuveljen tai -siskon tervetulleeksi perheeseemme. Toivomme että Pikkuinen voi hyvin. Hän on jo olemassa.
Suska
