Onnenpäivä!

Toinen adoptioprosessimme on kestänyt monta vuotta. Aloitimme adoptioneuvonnan kun Apiksen kotiintulosta oli kulunut pari vuotta, ja toivoimme toisella kerralla kaiken sujuvan nopeammin ja helpommin kuin ensimmäisellä kerralla. Väärin. Samaan aikaan kun saimme puolessa vuodessa (!) adoptioneuvonnan päätökseen (eli huippunopeasti, kun ensimmäisellä kerralla se kesti kaksi vuotta), Filippiinit asetti hakemuksille väliaikaisen moratoriumin. Moratorium tarkoitti, että uusia hakemuksia ei otettu vastaan, koska odotusajat olivat venyneet kohtuuttoman pitkiksi. Muualla maailmassa adoptioprosessit olivat hidastuneet ja vaikeutuneet jo pitemmän aikaa, mikä tarkoitti lisääntyvää kiinnostusta Filippiinien suuntaan, mistä lapsia tuli nopeaan tahtiin vielä silloinkin kun me saimme Apiksen. Se taas johti siihen, että hakemuksia tuli liikaa ja odotusajat olivat noin kolme vuotta... Koska hakemuksia ei voitu lähettää, päätimme pitkittää adoptioneuvontaa niin, että voisimme hakea adoptiolupaa Suomesta vasta sitten kun suurin piirtein tietäisimme moratoriumin purkautuvan. Tapasimme siis sosiaalityöntekijää muutamia kertoja ylimääräisesti, ja jälleen adoptioneuvontamme kesti sen pari vuotta. Vuodenvaihteessa kotiselvityksemme meni adoptiolautakuntaan, ja kuin taikaiskusta, tammikuun 16. päivä 2014 saimme tiedon että Filippiinit ottaa tänä vuonna viisi (5!!!) hakemusta Suomesta vastaan, ja MEIDÄN PERHEEMME ON MUKANA TÄSSÄ PIENENPIENESSÄ PORUKASSA!!! Tänään saimme tiedon, että meille on myönnetty adoptiolupa, eli olemme kuin olemmekin lähettämässä tänä keväänä hakemusta Filsuille!!!

Tunne on käsittämätön. Olin jo melkein luopunut toivosta. Myin kesällä Apiksen vanhoja vaatteita, joita olin säästänyt "pikkuveljeä" varten. Ajattelin, että ei niitä ehkä tarvitakaan. Aikaa kuluu, me vanhenemme, tilanne näyttää epätoivoiselta, mahdummeko pieneen vuosikiintiöön sittenkään jos saamme adoptioluvan. En uskaltanut toivoa. Ja nyt, nyt näyttää todellakin siltä että jälleen yksi haaveemme on toteutumassa. Keep chasing your dreams, never give up, pitäisi ajatella.

On uskomatonta että minusta tulee toistamiseen äiti, miehestäni toistamiseen isä, ja Apiksesta - Isoveli! Hän on niin innoissaan asiasta, on jo nyt ylpeä isoveli. On hellyttävää, kuinka 5-vuotiaamme suunnittelee opettavansa pikkuiselle jalkapalloa ja lumilautailua. Hän aikoo esitellä pikkuisen naapureille, näyttää parhaat reitit mistä pääsee ojan yli. Pitää kiinni, ettei pikkuinen tipu sängystä (he aikovat jakaa saman sängyn, yeah right!). Näyttää, miten junarata kasataan. Opettaa ajamaan pyörällä. Näyttää esimerkkiä. Voi minun ensimmäinen pikkuiseni, kuinka urhea hän on, ja kuinka ylpeä minä äitinä voinkaan olla hänestä! Ja voi tätä rakkauden määrää, voiko olla totta että saamme vielä toisen yhtä ihanan Rakkaan tänne?!

Hakumatka tulee olemaan jännittävä meille kaikille. Apis näkee syntymämaansa, näkee kuinka hänetkin on Filippiineiltä saatu, kaikki kertomamme konkretisoituu. Sana "lastenkoti" saa oikeat mittasuhteet. Köyhyys saa kasvot. Trooppinen lämpö, uskomaton rehevä luonto. Toisaalla Manilan järjetön saaste, toisaalla upeat paratiisirannat simpukoineen ja kalastajineen. On mieletöntä näyttää se kaikki Apikselle, ja kokea se myös itse jälleen. Toivon, että hän voi olla ylpeä syntymämaastaan, mutta olla samalla myös ylpeä siitä että on nyt suomalainen. Aika näyttää.

Tänään poksautimme kuohuvan adoptioluvan saamisen kunniaksi. Toivotimme yhteen ääneen pikkuveljen tai -siskon tervetulleeksi perheeseemme. Toivomme että Pikkuinen voi hyvin. Hän on jo olemassa.

Suska

Äiti, miksi??

Kuinka usein ajattelenkaan että pitäisi tallentaa kaikki arjen ihanat hetket jonnekin, ja kuinka vähän vaivaa se loppujen lopuksi veisi! Siitä huolimatta olen niin "kiireinen" ettei mitään ehdi tallentaa, hyvä jos valokuvia otan joskus. Niin sääli. Omaankaan muistiin ei voi tallentaa loputtomiin asioita, hyvät sutkautukset (siis lapsen suusta tulevat) unohtuvat uusien tieltä niin helposti.

Apis on jo iso poika, täytti juuri neljä ja kurvailee pitkin pihoja uudella ( = miehen serkun pojan vanhalla mutta uuteen uskoon tuunatulla) pyörällään, puhuu hyvällä suomenkielellään kaikki pyörryksiin ja herrantähden, KYSELEE! Kuinka pieni ihminen voikin olla niin järjettömän kiinnostunut ihan kaikesta!! Edelliseen kysymykseen tuskin ehtii vastata kun tulee jo uusi kysymys, tietenkin edellistä pulmallisempi. Olemme myös joutuneet jo nyt kiusallisten ja vaikeitten kysymysten äärelle, kuten että mistä ne vauvat sinne mahaan menevät, suustako? Ja että mistä kummasta ne sitten tulevat ulos, tehdäänkö mahaan ovi? Lisäksi kysymykset tulevat yleensä niin äkkiarvaamatta ettei niihin ole ehtinyt ollenkaan varautua, vaan on pakko ehtiä muutamassa sekunnissa miettiä vastauksesta kaiken kattava (joka on turha yritys), nelivuotiaan ymmärrettävä (myöskin turha yritys), sekä lisäksi pienen korville sovelias. Ja kun luulee päässeensä pälkähästä niin lapsi jääkin asiaa pohtimaan ja palaa aiheeseen jälleen äkkiarvaamatta muutaman päivän tai viikon kuluttua.

Näin kävi tänä aamuna. Heräsin aamulla kirkkaaseen lapsenääneen "Äiti, miten kissat synnyttää?!". Unihiekat vielä silmissä mutisin jotain epämääräistä, mutta varsinainen asia olikin se, miten hän on voinut siellä Filippiineillä olla minun mahassa. Noh, ei auttanut kuin koettaa ensin neuvotella että voitaisko tästä keskustella sitten kun ollaan kunnolla herätty, mutta eihän tärkeä asia voinut odottaa.

Lopulta aamuhetkestä tulikin ihan koskettava ja mukava, kun köllöttelimme sängyssä ja minä kerroin taas uudestaan ja uudestaan tarinaa Filippiinien äidistä, ja kuinka Apis kasvoi hänen mahassaan ja minä tulin hänen äidikseen vasta paljon myöhemmin. Asioiden oikea laita tuli kesällä kerrottua Apikselle ihan vahingoissa, kun olimme menossa katsomaan uutta vauvaa kaverin perheeseen. Yksi kysymys johti toiseen ja lopulta siihen onko Apiskin ollut äidin mahassa. Olin luullut että tällaiset kysymykset tulevat joskus paljon myöhemmin, enkä siis ollut mitenkään varautunut kertomaan lapsen biologisesta äidistä vielä. En voinut kuitenkaan valehdellakaan, vaan ajattelin että lapsen on hyvä kasvaa tämän adoptioasian kanssa, ymmärtäköön siitä tällä hetkellä kuinka vähän tahansa. Sinä päivänä tarina Filippiinien äidistä kuultiin ehkä 200 kertaa, seuraavana päivänä vähintään yhtä monesti. En voinut muutakaan kuin kertoa niin kauan kuin lapsi kyselee, asiahan on meidän kaikkien elämässä lopulta niin tärkeä. Pikkuhiljaa kyselyt vähenivät ja tarinakin oli haalistunut vain hauskaksi tarinaksi, kunnes tänä aamuna siinä oli taas vakava sävy. Selvästi "kaksi äitiä" hämmentää ja asioihin on saatava tarkennusta. Voin vain olla avoin ja... niin, olla äiti. Sitähän se lapsi eniten kaipaa, turvallisuutta?

Hoitoon, töihin tai kouluun, sama asia.

Apis aloitti viime viikolla ryhmäperhepäivähoidossa, kaksi peräkkäistä päivää oli ensimmäisellä hoitoviikolla. Nyt tuntuu että hoitoonmeno oli juuri sopivaan aikaan - Apis alkoi kaivata jo leikkikavereita ja tuntui että kotona oloa oli ollut tarpeeksi meidän kaikkien näkökulmasta katsottuna. Parin päivän hoidossaolon jälkeen Apiksen kummitäti (toim.huom: entinen perhetyöntekijä!) totesi, että teillä on kotona perusturvallisuus kunnossa, koska Apis jäi noin helposti ja turvallisin mielin hoitoon. Ihanaa! Ihanaa että on kummitäti joka rohkaisee, ihanaa kuulla että olemme onnistuneet, kaiken kaikkiaan ihanaa että Apis viihtyy hoidossa! Hoitotädit kertoivat, että Apis on syönyt hyvin, nukkunut päikkärit, leikkinyt muiden lasten seurassa ja muutoinkin käyttäytynyt kuin olisi ollut siellä jo useamman viikon. Olo on huojentunut, kaikin puolin.

Aluksi Apis luuli että hänkin on menossa töihin, kun hoitopaikasta puhuttiin. Monta viikkoa puheissa oli "äiti töihin, isi töihin, poika Iittalaan töihin (hoitopaikan nimi on Iikkala). Nyttemmin Apis on menossa jatkuvasti "kouluun", johtuen ehkä siitä että vierailimme siskoni perheen luona Turussa ja siellä isot pojat olivat menossa kouluun arkipäivinä. Puhutaan mistä tahansa, pääasia on että Apis menee sinne mielellään! :)

Hämärähäkki ja muut kaverit

Apiksen puhehanat ovat auenneet toden teolla tämän kesän aikana. Lapsi rakastaa vaikeita sanoja, pyytää toistamaan, nauraa hulluille sanoille ja ennenkaikkea yrittää toistaa perässä kaikkea sanomaamme. Tunsin suurta äidinylpeyttä kun poika oppi sanomaan niinkin vaikeaita sanoja kuin "purjevene" tai "maailmantalous" (juu-u, uutisia on katsottu kolmevuotiaan kanssa!). Värit "keltana-punana-sinina-oramaa-musta-vaatono" ovat olleet tuttuja jo ties kuinka monta kuukautta. Voi miksi, miksi en päivitä blogia joka hetki ja talleta noita suuria hetkiä tänne?!

Puheen opettelu on hauskaa myös meille aikuisille. Erään illan kohokohta oli kun Apis opetteli sanomaan "krokotiili" ja kerta toisensa jälkeen suusta tuli ulos "tottili-tiili". Kovat konsonantit ovat Apikselle hankalia, ja useimmiten juuri k-kirjain ääntyy t-kirjaimeksi. Sen sijaan r- ja s-kirjaimet tulevat selvästi silloin, kun ne ovat sanan keskellä, ensimmäisenä kirjaimena ne eivät vielä useinkaan tule oikein. Kehitystä tapahtuu silti niin huimaa vauhtia, ettei äiti meinaa perässä pysyä.

Apiksella on myös selviä seurapiirimiehen elkeitä. Hän käyttää jokaisen tilaisuuden edukseen ja aloittaa small-talkin heti kun siihen vähänkin on aihetta. Kaupassa hän esitteli oudolle mummolle pikkukärrynsä sisällön: oli munia (monta!), juustoo, maitoo, baniinii, tutturuu (=jugurttia). Perään ovela ilme ja hymy, oikein kivalle mummolle vielä iloiset heipat - ja mummu on myyty. Veteraanikeräystä suorittaneelle sotilaalle hän selitti kuinka on vienyt iskän kanssa saunaan vettä, juuri sopivasti sen aikaa vain kun iskä oli hakemassa sotilaalle sopivaa rahaa lippaaseen. Kuin tietäen tehneensä sopivan vaikutuksen Apis häipyy heti kun on kohteliasta pienen rupattelutuokion päätteeksi... Toivoa sopii että myös jatkossa poika suorittaa vanhempiensa puolesta tämän vaikean small-talkin ja me saamme jäädä taka-alalle, missä niin mielellämme haluammekin olla!?

Vanhasta ovesta sängynpääty

Sängyssämme ei ole koskaan ollut päätyä, ja se on harmittanut viimeiset kymmenen vuotta - tosin ei tarpeeksi ostaaksemme sellaisen. Kesän alussa äitini käski tonkia vanhaa aittaamme, josko sieltä löytyisi vanhaa ovea hänelle ulkoterassin pöydäksi, ajatuksena tehdä jostakin pukkijalat ja laittaa lasikansi päälle. Idea oli tosi hyvä, ja hetken aikaa tavaroita siirreltyäni löysinkin tässä talossa ennen paikoillaan olleen oven, hieno, umpipuinen peiliovi! Tosi hyvässä kunnossa vielä, mitä nyt muutama maalikerros haittoina.

Kävi kuitenkin niin, että ovi oli äidin tarkoitukseen liian iso. Ajatus ovesta sängynpäätynä lähti kai jostain lehdestä (mieluusti sanoisin että se oli oma ideani mutta en ole siitä varma..), ja niinpä tartuin innolla toimeen. Nitro-morsilla lähti maalikerrokset helpohkosti, loput hioin koneella mieheni avustamana. Pintaan valkoinen puuvaha superlon-patjan palasella hinkattuna, ja sängynpääty oli valmis!



Olen lopputulokseen tyytyväinen, puuvahalla pinnasta tulee vanhan näköinen ja hieman läpikuultava. Mies nikkaroi vielä sängynpäädyn yläpuolelle hyllyn, jotta kokonaisuus olisi käytännöllinen ja eheä. Takapuolelle ajattelimme tehdä vielä parit pikkuhyllyt kirjoille ja muille yöpöytätarvikkeille.

Tästä innostuneena jatkoin myös vanhan puusohvan maalipinnan hiomista. Saimme jokin aika sitten ruskeaksi maalatun puusohvan, ja mies aloitti sohvan kunnostamisen tekemällä siihen uudet jalat, entiset olivat ihan haperot. Sohva on nyt hiottu, mutta maalipinta saa vielä odottaa tärkeämpien projektien takia...

Sisko

Rakas siskoni muutti eilen perheineen eri paikkakunnalle, ihan eri puolelle Suomea. Jäähyväiset olivat niin ikävät kuin olin jo kaksi edellistä viikkoa pelännytkin - kaikkia itketti, ja tuntui kuin heidät menettäisi iäksi. Samaan aikaan nauroimme hulluudellemme: hehän ovat kuitenkin Suomessa, vaikka kaukana, niin silti niin lähellä. Puhelinsoitto ei maksa sinne sen enempää kuin tähänkään asti, skype toimii, lennot kulkevat... ei siis mitään hätää oikeasti. Kumminkin kyynel tulee silmään tämän tästä. Kun huomaan, etten voi enää noin vain soittaa, että lähdetäänpä lenkille 10 minuutin päästä. Kun en saa siskonlapsia meille yökylään puolen tunnin varoajalla. Kun emme piipahda iltakahvilla toistemme luona. Kun en käy ratsastamassa siskoni kanssa. Kun koirallemme ei ole "varakotia". Kun, kun, kun. Lista olisi loputon.

Ikävästä huolimatta olen äärettömän onnellinen, että minulla on sisko, ja siskon perhe. Vaikka he eivät enää olekaan tässä nurkilla, joka hetki tavoitettavissa, he ovat OLEMASSA, ja se on tärkeintä. Uskon, että läheiset välimme säilyvät välimatkasta huolimatta, ja tulemme pitämään tiiviisti yhteyttä edelleenkin.

Muutama osuva ote kirjasta Rakkaalle sisarelle:

Minun toinen äitini, ylin ystäväni
- on sisareni.
Vietämme äitienpäivää ja isänpäivää.
Pitäisi olla myös siskonpäivä -
etenkin sinua varten.
**
Sisar tietää minusta enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa.
**
On ihana tietää, että on olemassa joku,
joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Äidinrakkaus on hieman sokea,
sisaren ei koskaan.
**
Kuka muu kuin sisar kuultuaan uutisen uskomattomasta saavutuksestasi huudahtaa: "Hienoa! Minähän sanoin sinulle, että sinä pystyt!"
**
Miten yksinäiseksi tuntisinkaan itseni,
ellen tietäisi
että minulla on sisar - jossain.
**
Sisar on aina henkisesti siamilainen kaksonen.
Vaikka ulkoisesti elimme erillämme,
meitä yhdistävä side on ja pysyy.
**

Kesämeininki

Ihan mahtavaa, kesä on toden teolla tullut ja mikä parasta, minä olen koko kesän hoitovapaalla pojan kanssa!! Toista viikkoa jo mennään tätä vapaata ja on kyllä tuntunut ihan mielettömän upealta - etenkin kun sääkin näyttää suosivan heti alkukesästä! Helle alkoi tällä viikolla ja keli on kyllä juuri sellainen, jollaista toivoisi koko kesäksi, lämmintä + 28 c, aurinkoista, ihanaa, täydellistä!

Olin viime kesänkin kotona, ja jos siihen vertaa niin tämä kesä on kyllä niin erilainen! Silloin äitinä ja poikana oleminen oli niin uutta ja erilaista, että ei osannut vielä kunnolla nauttia perheenä olemisesta. Kiintymyssuhteet olivat (näin jälkikäteen ajatellen) vasta ihan alussa (Apishan tuli kotiin vuosi sitten huhtikuussa), puolin ja toisin, ja kesä meni toisiimme tutustuessa ja rutiineja opetellessa. Apis ei puhunut suomea, pikkuhiljaa oppi ymmärtämään ja joitakin sanojakin jo tuli, mutta kommunikaatio oli aika erilaista nykyiseen verrattuna, tottakai. Nyt puhetta tulee yhtenä köytenä, ja yksittäisillä sanoilla pystyy kertomaan jo pitkänkin tarinan: "äiti-auto-poita-kyytiin-isi-mopo-töisiin" -lause on aika tavallinen, eli äiti lähtee autolla ja ottaa pojan kyytiin, isi menee mopolla töihin. Jostakin syystä Apis kutsuu itseään pojaksi, kovasti taputtaa itseään rintaan ja sanoo "poita"... Tänä aamuna kysyin miten eilinen saunareissu isin kanssa sujui, niin poika selitti "isi-poita-sauna-pissa-tatta-tuonne", ja luulin että Apis puhuu omiaan, kunnes mies selventi illalla että todellakin kesken saunareissun oli pitänyt käydä niin pissalla kuin kakallakin... On niin ihana huomata joka päivä, kuinka nokkela voi pari-kolmevuotias lapsi jo olla, ja kuinka paljon pystyy vähilläkin sanoilla keskustelemaan, jopa vitsailemaan. Apikselta tuntuu löytyvän kivaa huumorintajua, joka meillä kyllä saletisti natsaa.. (lue = äiti on tyytyväinen kun saa lapsen nauramaan omille hölmöille jutuilleen ja pelleilyilleen..)

Pari päivää sitten olimme lähdössä pyörällä kauppaan (auto hajosi, on korjaamolla pari viikkoa oletettavasti). Yritin laittaa Apiksen oman pyöräni turvaistuimeen, siinä onnistumatta - poika halusi ehdottomasti lähteä omalla pikkupyörällään. No, ajattelin että mikäpäs siinä, väsähtää varmasti ennen "koulunristeystä", ja lähdimme matkaan. Ei väsähtänyt, ei. Matka jatkui kahdella pyörällä, jopa melko sujuvasti enempiä pysähtelemättä, aina kirkonkylälle asti, ja sinne on sentään 5-6 kilometriä matkaa!! Härregud mää sanon, mää yritin kaikkeni että saisin sen jättämään pyöränsä siihen ja tulemaan mun kyytiin, mutta ei siinä auttanut maanittelu eikä uhkailu, omalla pyörällä oli päästävä perille asti. Kaupasta ostettu pillimehu kyllä maistui ja hiki valui norona kypärän alta (taas oli lämmintäkin se +28), mutta kovasti oli pyöränsä päälle heti kiipeämässä kun kaupasta selvittiin. Luojan lykky, naapurin pariskunta sattui paikalle autolla, ja sain salamannopeilla liikkeilläni kiskaistua pojan pyörän päältä oman pyöräni kyytiin, ja lähes yhtä nopeasti naapurin setä vei pikku-Helkaman pois näköpiiristä. Kotimatka olikin aika hiljainen, helle ja pyörämatka ottivat lopulta aika koville!

Tänään käytiin pikaisesti tutustumassa tulevaan ryhmäperhepäiväkotiinkin, jonne Apis luultavimmin ensi syksynä menee. Reissu meni hyvin, Apis saapasteli sisään kuin olisi aina siellä käynyt, ja istahti muiden lasten viereen jättämättä edes hajurakoa vieressä istuvaan isompaan tyttöön. Hoitajat ajattelivat että se on kulttuurellinen juttu, että me suomalaiset olemme ujompia ja haluamme katsella tilannetta rauhassa, kun taas tuollainen filippiino saattaa muitta mutkitta asettua taloksi? Tiedä häntä, Apishan on kyllä aina ollut aika sosiaalinen, eikä arastele juuri ketään.
Periaatteessa ryhmiksestä jäi ihan hyvä fiilis, ja tarkoitus olisi nyt kesän aikana käydä pikkuvisiittejä siellä, jotta lapset ja hoitajat tulisivat tutuiksi Apikselle (ja äidillekin, että tohtii lapsen sinne syksyllä jättää!). Hoitajien toivomuksesta syksymmällä, ennen virallista hoidon aloittamista, pitäisi myös tehdä pieniä kokeiluja, että Apis jätetään sinne esimerkiksi tunniksi hoitoon, jotta lapsi tottuu hoitoon jäämiseen ja siihen, että äiti ei tosiaankaan ole mukana siellä aina.

Loppuyhteenvetona vierailusta voisi sanoa, että ryhmäperhepäiväkodilla ja päiväkodilla on eronsa ja etunsa. Ryhmiksessä on kodinomainen tunnelma, kun taas päiväkodissa paneudutaan ehkä syvällisemmin pedagogisiin asioihin - onhan siellä hoitajillakin erilainen koulutus, joten ero on luonnollinen. Toistaiseksi en pysty sanomaan, mikä on lapselle parasta, kodinomaisuus ja sosiaalinen ympäristö, vai kasvatuksellisuus ja sosiaalinen ympäristö?? Tärkeintä nyt jokatapauksessa tässä vaiheessa on sosiaalisen ympäristön kasvu, ja toisaalta hoitopäiviä tulee Apikselle minun vuorotyöni vuoksi niin vähän, että loppujen lopuksi kai ihan sama.. Vanhemmathan kuitenkin sen kasvatuksen antavat, toivottavasti, heh.

Ihanaista kesää siis kaikille, tämä alku näyttää niin lupaavalta että innolla odotan seuraavia päiviä ja viikkoja!