Vuosi vaihtuu!

En aloita taas samalla virrellä siitä kuinka hankalaa blogin pitäminen minulle on. Käyn ihan pokkana suoraan asiaan, kuin edellinen kirjoitukseni olisi eiliseltä!

Aika on mennyt ihan mieletöntä vauhtia. Vaikka samalla kertaa aika matelee, päivät ovat samankaltaisia, silti viikot hujahtavat ohi. Yhtäkkiä sitä havahtuu että härreguud poika on ollut meillä jo 7, 8, 9 kuukautta, kuinka paljon se on kasvanut, kuinka paljon oppinut uusia asioita, kuinka hänestä on tullut jo iso poika kun hakumatkan kuvissa näyttää vielä niin pieneltä! Niin ihana muistella hakumatkaa mutta samalla on huojentunut olo - olemme kotona ja kaikki on hyvin. Pojan sopeutuminen on kaikenkaikkiaan näin jälkikäteen (tai mistä minä tiedän onko liian aikaista vieläkin sanoa "näin jälkikäteen") mennyt niin mallikkaasti, että täytyy itseäänkin muistuttaa että lapsi on adoptoitu. Oikeasti, ei se siltä enää tunnu! Tosin, unohtavat sen näköjään muutkin. Pojan kummitäti erehtyi sanomaan että eihän se kumma jos pojalla on laktoosi-intoleranssi, kun sullakin on... ennenkuin hetken päästä repesimme kumpikin nauramaan, että eihän se multa oo sitä voinut periä..

Mutta kiistatta minä olen tämän lapsen ehkä maailman tärkein ihminen (isin kanssa yhdessä tietenkin), ja se tuntuu niin mielettömältä, niin oikealta ja aivan ihanalta. Nyt tiedän, mihin olen 10 vuoden ajan pyrkinyt. Se on tämä tunne, että rakastaa pikkuistaan enemmän kuin mitään koskaan ikinä, ja on valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Enkä jää osattomaksi minäkään. Lapsen suukosta tai halista tulee tunne - näin sen piti mennä.

Jotta kyyneleet silmistäni kuivuisivat (olen kamalan herkkä nykyään ja tirauttelen omille ajatuksilleni aika usein), listaan tähän nyt joitakin uusimpia sanoja, opittu siis noin kuukauden aikajanalla. Ihan vaan että ne olisivat jossain ylhäällä, tämähän on myös päiväkirja minulle. Sanoja on nyt alkanut tulemaan liukuhihnalta, siis ihan kaikkea yrittää toistaa perässä, mutta tässä suosikkisanat.
Tarkemmin ajatellen kaikki eivät edes ole sanoja, eli onko tämä Apis - Suomi -sanakirja:

kaiu-i = kaivuri
too! = traktori
käy-y = kärry / peräkärry
äitiä = äiti
äitiä = isi
pimiä = pimeää
pipiää = jokin käy kipeää
töisä = isi on töissä
pääl = laita tv/radio päälle / laita valot päälle
manna = lammas / Late Lammas (ihan huippu! Pyörii säännöllisesti meillä)
valo = valo!?
pois = mennään pois, ota sukat/housut/jne pois
ei, en, ei, ei, ei... (miten niin 2-vuotiaalla alkaa tulla oma tahto?? eihän se mitään halua tehdä! Ainakin jos kysyy)

No eihän niitä nyt niin kamalasti tähän saanut mietittyä.. pitänee päivittää listaa joskus.

Vuosi siis vaihtuu. Minä lähden töihin, mies jää kotiin - ihanaa. Oikeasti, kaipaan töitä ja työkavereita. Kaipaan aikuista seuraa. Uskon että muutos tekee hyvää meille kaikille, nyt tuntuu että äiti on vähän liiankin tärkeä ja isi-raukka jää syrjään. Eli tuntuu sopivalle lähteä töihin juuri nyt. Aikaisemmin en olisi raskinutkaan, tämä oli sopiva aika olla kotona.

Näihin tunnelmiin - ihanaa Uutta Vuotta!

Minne katosi päi-ivät...??

Siis minne katosi elokuu, syyskuu, koko syksy? Blogin pitäminen on turhaa, jos sinne ei koskaan kirjoita mitään! Yritän parantaa tapani ja kestää myös oikuttelevaa nettiyhteyttä. Pinnani on nimittäin kaksivuotiaan kanssa venynyt niin pitkäksi että tuskin edes äärettömän hidas nettiyhteys saa minua enää raivon partaalle (uskoo ken haluaa: (%&?!!##RR)!).

Kesäloman jälkeen on tapahtunut paljon. On vietetty ensimmäisiä synttäreitä (tosin pojalle jo toiset, mutta ensimmäiset täällä kotona), opeteltu potta-asioita (tällä hetkellä aika hyvä onnistumisprosentti ykkösen suhteen. Riippuu täysin vanhempien viitseliäisyydestä, kasvaako saldo päivittäin vai ei. Aina ei vain jaksa. Ja se vessan mattokin on pesty niin monesti että puhki menee kohta, eli ihan hyvä pitää välipäiviä joskus). Kesäloman jälkeen jätettiin tuttipullo ilman itkuja pois, siirrettiin pinnasänky vierashuoneeseen ja nyt Apis nukkuu omassa pikkusängyssään, voisiko sanoa tosi hyvin - kerran, pari yössä tulee viereen mutta nukahtaa peittelyn jälkeen taas omaan sänkyynsä.

Poika myös kasvaa silmissä. Keväällä ostetut kengät ja vaatteet alkavat jo olla pieniä. Neuvolassakin käytiin, ja jos entisaikojen mittareihin on uskominen, niin pojasta tulee 180-senttinen mies sitten joskus (siis kaksivuotiaana lapsi olisi puolet aikuisiän mitastaan). Aikamoinen roikale noin aasialaiseksi?!

Mutta tärkein on vielä sanomatta. Saimme "välimme selviksi" sosiaalityöntekijän kanssa ja paperit adoption vahvistamista varten matkaan!! Tosin luvattu viikon odotusaika on venynyt nyt kuukaudeksi, mutta soitto käräjäoikeuden kansliaan viime viikolla kertoi, että asiaamme käsitellään juuri... joten toiveissa on, että tällä viikolla saisimme tuon odotetun vahvistuksen ja LAPSI OLISI VIRALLISESTI MEIDÄN!! (Samalla sukunimi muuutetaan samaksi kuin meillä, ihanaa!) Tuntuu niin kummalliselta, että me emme vieläkään ole virallisesti lapsen huoltajia, vaikka tuntuukin että lapsi on ollut meillä jo iät ja ajat. No, yli-yli-ylihuomenna tulee vasta tasan 6 kuukautta siitä kun kotiuduimme Suomeen, joten eiköhän tämä ihan odotetussa aikataulussa kuitenkin etene.

Viikonloppuna sitten juhlitaan Pikkuapinan ristiäisiä, tosin hänen kohdallaan se on kasteen vahvistus -juhla, sillä Apishan on kastettu jo Filippiineillä vauvana. Nyt annamme biologisen äidin antaman etunimen lisäksi toisen nimen (ehkä kaksikin?? huu), ja samalla poika saa suomalaiset kummit ja siunataan perheen ja seurakunnan jäseneksi. Kuulostaa hyvältä, huh?

Nimiasiaa tulee mietittyä melkein päivittäin. Alusta asti oli melkein selvää, että pidämme biologisen äidin antaman etunimen pojalla. Se on kuitenkin ainut asia, minkä poika on saanut mukaansa alkuperäiseltä äidiltään, ja toisaalta poika oli luovutusvaiheessa jo 1,5 -vuotias, joten ei hennottu muuttaa nimeäkin kun kaikki muu tuttu muuttui. Ja nimi on nätti.
Mutta. Kun se ei ole suomalainen nimi. Siksi tulee mietittyä miten siihen ystävät ja kaikki muu kansa tottuu. Toisaalta, ei ole poikakaan suomalaisen näköinen, miksi sen nimeksi sitten pitäisi laittaa Erkki? Onhan siihen itsekin tottunut, miksei siis päiväkodin väki ja koulun väki ynnä muut tulevaisuuden heebot.

Kaksivuotiaan kanssa ei tule tekemisen puute. Eilen tuli ylimääräinen suihkureissu kun poika oli löytänyt ihanan BodyShopin ISON rasvapurkin ja voidellut koko paksun tukkansa sillä vihertävällä voiteella (onni on omistaa erilaisia rasvoja, olisittepa nähneet sen onnellisen hymyn kasvoilla, ja kuulleet huudon "kato!!". En voinut olla vihainen, mutta yritin näyttää pokerinaamaa).
Tänään lähdimme pyöräilemään, mutta puolimatkassa meno hyytyi eikä poika suostunut edes istumaan pyörän selässä että olisin voinut työntää hänet kotiin. Ihan makaroonia siinä keskellä tietä. Ei kelvannut reppuselkä, tietenkään silloin. Ei auttanut kuin napata poika kainaloon ja jättää pyörä siihen tienvarteen, koira ja sählymaila toisessa kädessä. Voin sanoa että hauikset oli jälleen koetuksella ja kahvekuppi ei meinannut pysyä tärisemättä kädessä sen reissun jälkeen!

En nyt ala sentään liioittelemaan, joten lopetan tähän tältä kerralta. Toivotaan että seuraavaa kirjoitusta ei tarvitse odottaa kahta kuukautta (mutta siihen on syytä varautua)!

Kesäloma!

Päätimme siis lähteä reissuun. Asuntoauto haettiin sunnuntaiaamuna tutulta mieheltä vuokralle, ja jo parin tunnin hikisen pakkailun jälkeen olimme tien päällä. Eka iltana leiriydyttiin Kristiinankaupunkiin, ja matka oli mennyt siihen asti tosi hienosti (ostimme abc:ltä DVD:llisen Late Lammasta, jota poju tuijotti loppumatkan metwurstia syöden..). Kristiinankaupunkiin halusimme sen takia, että muistelimme kerran tehneemme ihania löytöjä kenkäkaupasta ja sisustusliikkeistä. Harmi kyllä, minä en löytänyt yhtään mitään (!! totta!! ) ja mies osti kahdet kengät (tennarifriikki!)! Matkanteko sujui hyvin kun siirsimme pojan turvaistuimen etupenkille, jossa näyttää viihtyvän huomattavasti paremmin. Äiti palvelee etupenkin miehiä sitten takaosastolta käsin (nakkeja? vettä? paperia? Äiti tuo, ja rikkoo samalla kaikkia turvallisuusmääräyksiä irrottautumalla turvavöistä). Jästipää-koirakin on reissussa mukana ja tärisee huonovointisena auton lattialla omissa turvavaljaissaan.

Nyt olemme Turun seudulla ja vinks, vinks, jos tänne päin eksytte - Loviisan Aitta -sisustusliike Ruskossa oli ihan mieletön!! Liike on tehty vanhaan kivinavettaan, ja on todellakin pullollaan toinen toistaan ihanampia sisustustuotteita. Ja kuvitelkaa se ihana tuoksu, kun koko rakennus on täynnä ihania tuoksukynttilöitä -ja saippuoita - sinne tekis mieli jäädä koko päiväksi hiplaamaan esineitä. Omasta mielestäni olin liikkeessä tosi kauan ja yritin kiirehtiä pois, ajattelin että mies on jo ihan hermona, kun jäi autoon odottamaan että lapsi herää päikkäreiltä. Mitä vielä! Kun tulin juoksun kanssa takaisin, auto oli hiiskumattoman hiljainen, ja ehdin jo ajatella että onko mies tosiaankin jättänyt nukkuvan lapsen yksin autoon?! No ei ollut, vaan rötkötti asuntoauton takaosaston sängyllä kirjaa lukien ja Pollyja syöden, poika nukkui edelleen omassa istuimessaan. Siis olisin voinut jatkaa hiplailua vielä vaikka kuinka kauan!!! Aargh!

Mutta tässäkin tuli todistettua, kuinka loistava tämä asuntoauto on matkailussa! Vaikka poika olisi herännytkin, kukaan ei olisi hermostunut, kun siinä olisi ollut tilat leikkeihin ja jääkaappi täynnä välipaloja. Suosittelen kyllä ehdottomasti, me ollaan ainakin jo ihan myytyjä tähän karavaanarielämään. Kaikki kulkee niin helposti mukana ja on oma kahvinkeitin ja kaikki tykötarpeet ruoanlaittoon. Ollaankin säästetty kai pitkä penni kun ollaan kokattu itse, lähinnä grilliherkkujen puolelle on mennyt, ah tänäänkin halloumijuustoa, hyvät pihvit, maissintähkät ja kasvisvartaat... röyh!

Poika herättää huomiota joka paikassa, joskaan täällä ei niinkään ulkonäkönsä puolesta, vaan siksi että jostain syystä on ottanut tavaksi morjestaa jokaista vastaantulijaa. Ihmisiltä saa aika hyväntuulisia vastauksia kyllä näihin kädenheilautuksiin. Aamulla Ruissalon leirintäalueella joku nainen oli alkanut leperrellä ranskaksi pojalle, kun olivat pyöräilleet heidän telttansa ohi.. (siis meillä on jokaiselle omat pyörät mukana, ja poika teki aamulla ehkä 80 rundia asuntoauton ympäri omallaan).

Huomiseksi luvattu kuulemma hienoa keliä, joten nyt poitsun viereen köllölleen! Öitä.

Pyörä on pop!

Voi jee, poika oppi ajamaan toissa päivänä pyörällä!! Pyörä on ollut tosi rakas siitä asti kun se lahjoituksena miehen työkaverilta saatiin, ja sen päällä on pitänyt käydä joka päivä istumassa ja päristelemässä huulia, ja harmittaahan se kun se ei liiku!! Vitsinä heitettiinkin alkukesästä että poika on niin innoissaan pyörästään että varmaan sinnillä opettelee kohta ajamaan, mutta ihan näin nopeaa oppimista mekään emme uskoneet! Pojalle on kyllä annettu pyörällä pikku vauhteja pihalaatoituksella, ja kerrottu että tästä kun polkaiset ensin ja sitte toisella jalalla, ja taas toisella, ja samalla näytetty omalla kädellä painaen miten se tapahtuu. No, tuona toissapäivän aamuna mies oli jälleen tekemässä tätä "opetusajoa", kun poika olikin lähtenyt itse huristelemaan laatoistusta pitkin. Piti mennä videokameran kanssa pihalle kun mies huusi että täällä ajetaan ihan ite! :)

Ajot loppui kuitenkin siihen eikä pyörä illalla enää kiinnostanut, ja ehdin jo ajatella että se oli joku hassu vahinko... Tänään poika kuitenkin hyppäsi taas pyörän selkään, ja pienen alkutönäisyn jälkeen lähti taas ajelemaan, ja kävimme jopa postilaatikoilla asti rullailemassa (minulla sählymaila, jolla saan pukattua vauhtia ylämäissä ja kuopissa..). Illaksi sää muuttui taas ihanan kesäiseksi ja kävimme pikku lenkin asvalttitiellä ajamassa, ja poika nautti silmin nähden, kun hoksasi että tässähän pääseekin melko lujaa! Oikeasti välillä sai kävellä ihan reipasta tahtia että pysyi pojan perässä!

No niin, tulipas äidin ylpeyttä tähän nyt purettua.. heh. Totuushan on, että järkeä ei ole yhtään päässä vielä, ja mieluusti toi pyörällä ajo ois saanut jäädä ens kesään, mutta minkäs näille mielenkiinnon kohteille voi.

Viikonloppu oltiin Helsingissä, ja teki kyllä molemmille, niin äidille kuin pojallekin, tosi hyvää. Poika oli mie-let-tö-män reipas koko viikonlopun, ei tietoakaan mistään kitinöistä. Jännä juttu, että oudossa ympäristössä lapsi tuntuu viihtyvän paremmin? Siis lapsi vaan hymyili, vilkutteli ventovieraille, söi hyvin ja istui tyytyväisenä, mentiinpä sitten lentokoneella, ratikalla tai rattailla. Iltaisin oli niin väsynyt että nukkui heräämättä 13 tunnin unia... siis todella rentouttava viikonloppu, vaikka pelkäsin etukäteen että olen hermoraunio kun joudun yksin huolehtimaan kaikesta.

Ja Helsinki oli ihana! Näin ihania ystäviäni Saudi-ajoilta, söimme hyvin, kävelimme ympäri kaupunkia ja vaan relasimme. Ja kesäkaupunkina Hesa ylitti odotukset, samoin ihmiset - kaikki hymyilivät ja sanoivat 'kiitos', jos annoin ratikassa tilaa, jne.

Tuon reissun jälkeen kotonakin on ollut ihan erilaista. Poika leikkii, nauraa koko ajan ääneen, tulee syliin ja pusuttelee, on taas kait oma itsensä?? Kaipa sairastelun aikana unohtui että tämä lapsihan on aina ollutkin tämmöinen ihana aurinkopoika. Ihanaa joka tapauksessa. My precious. <3

On vaikeaa olla äiti

Poika sairasteli koko viikonlopun, kuumetta korkeimmillaan 39,5, pientä ripulointia. Kuumeesta aloin olla jo vähän huolissaan kun 3 tunnin päästä lääkkeenotosta lämpö oli jälleen 38,5... onneksi Filippiineiltä tuli ostettua ibuprofeiini-mikstuuraa, joten pystyttiin parasetamolin kanssa vähän titraamaan ja saatiin kuume aina laskettua. Nyt poika on jo reippaampi ja toista päivää kuumeeton, mutta selvästi edelleen toipilas. Itkee, kiukuttelee, kitisee, natisee, ei syö, juo onneksi, ei suostu kävelemään, ei suostu olemaan sylissä, ei lattialla, ei missään. Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen... Meni nimittäin hermot.

Jaksoin sairasta lasta tosi hienosti koko viikonlopun, kanniskelin, tuputin juomaa, tuputin lääkkeitä, pidin sylissä, laskin lattialle, nostin syliin, kävelin lapsi sylissä kun ei saanut istua. Jaksoin, koska lapsi oli selvästi sairas, selvästi huonovointinen. Heräsin tunnin välein hyssyttelemään, mittaamaan kuumetta, antamaan lääkkeitä ja juomaa. Puuh, ensimmäinen kuumeeton päivä, pitäiskö juhlia mansikkakakulla?? Lapsi jatkaa kiukuttelua, ei ole terve, mikään ei kelpaa, ruoka ei maistu, lusikat lentää, lapsi läiskii ja sylkee. Iltapuurolla menee hermot, hyvä ettei nyt lennä lautanen minun toimesta. Jätän lapsen syöttötuoliin huutamaan, juoksen ulos ja komennan miehen saunanlämmityksestä sisälle, en jaksa enää. Mies lähtee juoksun kanssa, en kysynyt ajatteliko että hullu jätit sen yksin sisälle!

Minulla on paha mieli, itkettää, on huono omatunto, tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja ajattelen että tämän takia en ole koskaan tullut raskaaksi, minun ei olisi pitänytkään saada lasta koska hermot ei pidä yhtään. Mies halaa ja vannoo että olen pärjännyt tosi hyvin, että olen vain väsynyt. Niin kai, koitan myöntää. Tuntuu pahalta silti, sekoan ajatuksissa, kuulostankin sekopäiseltä. ("nuo kärpäsetki tulee vittuileen, mää niin inhoan niitä!!!!" "Ai miksi sää niitä niin inhoat?!" "No ku ne tulee kutitteleen!!!Perkele!"

Lasta halaan kuin heikkopäinen, ajattelen että sille tuli hirveät traumat ja turvaton olo, itken ja pyydän anteeksi, vannon rakastavani. Poika hymyilee eikä tunnu muistavan koko episodista yhtään mitään, pölöttää omaa kieltään.

Sovitaan että nyt lomalla mies ottaa enemmän vastuuta. Sovitaan että seuraavan yön nukun vierashuoneessa ovet suljettuina. Näin tehdäänkin ja nukun heräämättä kuin tukki. Herään vasta kun koira haukkuu aamulla, alhaalla on jo aamutoimet tehty enkä ole kuullut hiiskaustakaan. Ai että teki hyvää. Tämä päivä ei ole lapsen puolesta ollut yhtään parempi, mutta minä olen taas jaksanut.

Sairastelua

Pojalle nousi eilen kuume. Ihan käsittämätöntä, kuinka huolissaan voi olla omasta lapsesta. Sairaanhoitaja sisälläni sanoi, että ei ole hätää, annat vaan kipu- ja kuumelääkettä ja riittävästi nesteitä. Äiti minussa unohti ammattinsa ja puristi tulikuumaa lasta sylissään, heijasi ja oli huolissaan. Sain uuden näkökulman työhöni - nyt ymmärrän niitä vanhempia, jotka kiikuttavat lapsensa päivystykseen kun kuume on noussut 2 tuntia sitten. Muutama kuukausi sitten pauhasin vielä muiden mukana töissä uusavuttomista vanhemmista... Niinpä niin, ei voi tietää ennenkuin on itse äiti. No, en sentään lähtenyt viemään lasta päivystykseen, heh.

Äitiys on herättänyt kummallisia ajatuksia muutenkin. Huolehdin jatkuvasti, että lapselle sattuu jotakin. En ole ylisuojeleva, ja uskallan antaa lapsen rimpuilla ja kiipeillä, juosta ja uida, siis olla normaali lapsi, heh. Sen sijaan MIELIKUVITTELEN mitä kamalampia onnettomuuksia, mitä lapselleni voisi sattua, kuten tippua kaivoon, uima-altaaseen tai mihin vaan vesisaaviin, jäädä auton alle, tai lapsi yksinkertaisesti vain lakkaa hengittämästä. Pystyn sentään nukkumaan, mutta herään aika monta kertaa yössä vain tarkistamaan että lapsi hengittää.

Sitten on ihan naurettavia ajatuksia ja pelkoja, kuten että mitä jos unohdan lapseni vaikka parkkipaikalle? Tai istumaan ostoskärryihin? Ottaisin vain ostokseni ja lähtisin muistamatta että minulla oli lapsikin mukana. En tarkoita että haluaisin niin tehdä, mutta jos vain yksinkertaisesti unohdan että minulla on lapsi!? Tilanne on kuitenkin niin uusi ja välillä tosi epärealistinen, edelleen, neljän kuukauden jälkeen ei meinaa uskoa että minusta on tullut äiti... Näihin kaikkiin pelkoihin liittyy huoli lapsen turvattomuudesta, siis että lapsi kokisi olonsa turvattomaksi jäätyään yksin istumaan ostoskärryihin (ja kuinka kauan minulla kestäisi ennenkuin sen huomaisin ja palaisin kauppaan takaisin ja siellä lapsi itkee turvattomana vieraat ihmiset ympärillään, kamalaa). Järkevää, huh?

Olen myös alkanut pelätä että minulle itselleni sattuisi jotakin. Miten käy pojan jos minä kuolen? Mitä jos minulle tulee syöpä ja joudun olemaan poissa kotoa? Jos ajan kolarin ja vammaudun? En luule että tämä johtuu epäluottamuksesta mieheeni, ei. Enkä luule olevani korvaamaton, vaikka tarkemmin ajatellen, taidan sitä ollakin, ainakin lapsen näkökulmasta. Äitihän on aina äiti. Ja nyt kun meidän lapsi on viimein äidin saanut, olisihan ihan kamalaa menettää se taas.

Ikaalisiin

Hip hei, nyt alkoi viikonloppu ja olemme matkalla Ikaalisiin Filippiini-adoptioperheitten tapaamiseen. Aamu oli yhtä kaaosta, minä pakkailin tavaroita ja koira ja lapsi seurasivat perässä, minne tahansa meninkin. Aluksi tosin koira oli ihan masentunut ja makasi vain omalla paikallaan, mutta kun huomasi että pakkaan senkin tavaroita, niin ei malttanut makoilla enää sen jälkeen ollenkaan. En tiedä miksi Apiskin oli niin innoissaan reissuun lähdöstä, juoksi mun perässä huoneesta toiseen ja ulos ja kikatteli ja kiljui vaan innosta. Ajattelin jossain vaiheessa että on tää aika rasittavaa kun molemmat seuraavat perässä, mutta toisaalta olis voinut olla niinkin että Apis yrittää estää mua kävelemästä ja tahtoo vaan syliin - päivät kun ovat olleet vähän semmoisia tällä viikolla. Matkaan päästiin ja nyt on pari tuntia ajettu, Apis just heräilee takapenkillä ja huutelee "Kato!" ja osoittelee tyhjiä peltoja (!) lasin läpi. Kyllä mokkula oli hyvä hankinta, just tänään sanottiin ppo-liittymä irti kun tää tuntuu toimivan ihan hyvin ja oli siis kahden viikon koeajalla käytössä. Kohta p-paikalle ja kaiketi kuskin vaihto...

Sanoja

Ihan oman muistin tueksi laitan tämän postauksen. Apis oppi pari päivää sitten sanomaan AUTO, ja toistelee sitä nyt jatkuvasti ja sanoo sen täysin selvästi. Muita uusia sanoja ovat titta (kissa), titti (tissi), peppe/peppi (pippeli) (opetellaan nämä perusjutut ensin, hehe). Auto ja kissa ovat ensimmäisiä sanoja, joita poika toistelee oma-aloitteisesti ja yksinäänkin, muut sanat tulevat edelleen aika pitkälti vain papukaijamaisesti perässä toistaen.

Aika hyvin on nämä anatomian oppitunnit tuottaneet tulosta, sillä yhtenä aamuna nostin pojan meidän sänkyyn, toiveissa saada nukkua vielä hetki. Minä nukuin alasti, koska meidän vintissä on aina +30 näin kesällä. Poika nosti lakanaa, ja alkoi osoitella, puristella ja painella nännejäni, kai ne näyttää joltain napeilta?? No siinä tuli opittua että se on tissi, ja poika alkoi osoitella näitä "tissejä" vuoronperään ja toisteli titti, titti, titti, titti. Yhtäkkiä taas näin kuinka lamppu oikein syttyi pojan päässä ja ilme kirkastui! Poika nosti lakanaa, osoitti minun jalkoväliin ja huusi PEPPI!!! Siis mistä tuonikäinen ymmärtää yhteyden tissien ja pippelin välillä?? Miksei se osoittanut vaikka mun nenää, kun se osaa senki sanana tai napaa?? Enkä oo kyllä koskaan pojalle väittänyt että äitilläki on "peppi" housuissa! :D

Ainiin ja huomenna suuntaamme Ikaalisiin Filippiini-adoptioperheitten tapaamiseen. Jännä nähdä herättääkö "maanmiesten" ulkonäkö pojassa mitään reaktioita. Viikonloppu poissa kotoa tekee kyllä hyvää itellekin, on tässä niin tiiviisti oltu viimeiset 3 kuukautta. Katsotaan jos reissu menee hyvin (4 h ajomatka ilman pysähdyksiä), niin voidaan alkaa suunnitella toistakin reissua tälle kesälle, ehkä vuokrataan asuntoauto, who knows? Saudeissa opittu huolettomuus matkoille lähtiessä on edelleen päällä. En oo pakannut mitään tai edes suunnitellut yhtään mitään... Nooh, kai sitä illalla ehtii.

Cup cakes

200 g margariinia, sulata
4 munaa
4 dl sokeria
7 dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
4 tl leivinjauhetta
2 tl kanelia
2 dl maustamatonta jugurttia
3 banaania

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää vaahtoon sulatettu margariini, jugurtti sekä keskenään sekoitetut kuivat ainekset. Lopuksi lisää survotut banaanit. Annostele muffinssivuokiin, paista 200 asteessa 18 minuuttia.
Jäähtyneiden muffinssien päälle kuorrute:

100 g pehmeää voita (käytin margariinia ja hyvää tuli)
200 g maustamatonta tuorejuustoa
10 dl tomusokeria
karamelliväriä tai kaakaojauhetta värjäykseen.

Itse käytin mansikanmakuista tomusokeria (pieni paketillinen + lisäksi iso paketillinen tavallista tomua) ja tuloksena heleä vaaleanpunainen kuorrute. Pursottimella kuorrutetta tulee tosi paljon, joten osaan muffinsseista levitin kuorrutetta lusikalla tasaiseksi kerrokseksi, nekin ihan hyvän näköisiä. Jos näpertely ärsyttää, tällä ohjeella ja kuorrutteella onnistuu varmasti myös pellillinen piirakkaa, ajattelin kokeilla joskus. Vähän vaihtelua niihin iänikuiseen mokkapaloihin, joita aina teen...

Matti Näsällä on asiaa.

Ihana, lämmin kesä! Mahtavaa kun ei tarvi aamulla miettiä mitä laittais päälle, ei välttämättä yhtään mitään, ulos vaan. Hillutaan vähissä vaatteissa, pelataan pihapelejä, grillataan ulkona, leikitään marjapensaiden välissä piilosta, käydään kasvimaalla tutkimassa joko olis kypsiä marjoja, pärskitään uima-altaassa, löhötään, otetaan aurinkoa ja NAUTITAAN!
PAITSI ETTEI NAUTITA!! Piha on mustanaan hyttysiä, noita itse Saatanan lähettiläitä sanon minä. Ne pilaa kaiken, siis ihan kaiken!!! Me ei oo ansaittu tätä! Meidän kuuluu olla ulkona ja nauttia ihanasta lämmöstä nyt kun sitä viimeinkin on tarjolla joka päivä eikä loppua hellejaksolle oo näkyvissä! Tälle on tultava loppu, maksoi mitä maksoi, mun mitta alkaa olla niiiiiin täynnä näitä. Siispä, huomenna inshallah olen onnellinen hyttysansan omistaja. Haen sen vaikka maan ääristä jos lähimmistä agrimarketeista ei löydy. Tutkin juuri nettiä ja kuulemma mosquito magnet toimii. Kato tuli ihan järkyttävä visio mieleen, että jos näitä sääskiä tänä vuonna on miljoona, siis jollain 100 neliön aluella, ja niistä jokainen munii tuhansia munia elinaikanaan, niin kuinka prkleen paljon niitä voi olla ensi vuonna, mää vaan kysyn!!?? Ei muuta ku adrenaliinipiikit jokaiselle taskuun, sillä anafylaktinen reaktiohan tommosesta jo sitten tulee jo postinhakumatkalla! Mää en niin kestä!

NO, jotain hyvääkin. Merenrannassa on ihanaa. Ei sääskiä eikä paarmoja. Poika nauttii ihan hulluna vedestä, kahlaa suoraa päätä veteen ja pois saa houkutella! Takuuvarma lapsen väsyttäjä, ja vieläpä kaikkien mielestä tosi hauska. Tänäänkin oltiin koko ilta rannalla, ja vielä puoli 8 maissa tarkeni tosi hyvin uikkareilla, ranta oli tyhjä ja me nautittiin lämpimästä vedestä ja lapsen riemusta. Koira nautti myös, ei ehkä uinnista niinkään mutta rannalla juoksentelusta ja kepin heittelystä sitäkin enemmän. Ah, ollapa mökki just tommoisella paikalla. (Pakko myöntää että katselin kaihoten uimarannalta näkyviä mökkejä, joiden eteen ihanasti ilta-aurinko paistoi ja meri kimalsi suoraan edessä. Ajattelin että jos jokin noista tulis myyntiin, ostaisinko? Olis ihana remontoida omaa mökkiä. Siinä uusi unelma toteutettavaksi...)

Suomen kieltä ja anatomiaa

Suihkun jälkeen:
Missä napa? Sanopa napa!
- Papa!
Eiku napa!
- Papaaa!
Napa! Tuossa noin!
- PAPAAAAA!!!
Okei. No katopa mikä tässä. PIPPELI!
- (pieni hiljaisuus, hämmästynyt katse ja...) PEPPEPUUPPUPIPPIPPÖÖÖ!! (ja hirveet naurut kummaltaki...)

Pojalla tuntuu olevan aivan ihanaa huumorintajua, saa äidin nauramaan ääneen monta kertaa päivässä.
Päivä meni ilman päikkäreitä, ja poika nukahti noin tuntia normaalia aikaisemmin vain viiden minuutin nukutuksen jälkeen. Tuli siinä mieleen että josko jättäis päikkärit kokonaan pois, ilta ei ollut sen kärttyisempi ja nukutus ylihelppo. Viime aikoina on taisteltu sekä päikkäreitten että iltanukutusten kanssa, poika ei tahdo nukahtaa sitten millään. Siinä kun kolmatta varttia heijailet vaunuja tai luet satua tai muuten vaan ootat että lapsi nukahtais, tulee mieleen onko tässä mitään järkeä, pakolla nukuttaa lasta, jota ei ihan selvästikään nukuta???
Katotaan miten jatkossa menee. Toisaalta päiväunien aika ois niin ihanaa omaa aikaa mullekin, että siksi aina yritän saada lapsen nukkumaan edes puoleksi tunniksi.

Raparperisimat valmistumassa, yksi pussukka vessan hyllylle turkoosista matonkuteesta virkattuna, lisää tulossa ehkä valkoisesta, ehkä myös keittiöön sinne sun tänne. Ideoita tulee sitä mukaa kun virkkaan edellistä... näin aina. Katotaan miten innostus säilyy. Ulkosaunan matto on nimittäin edelleen kesken.. en malttanut aloittaa pikkupussukoita nyt kun sain turkoosia matonkudetta äidiltä.

Jee. Säätiedotus lupaa lämmintä! Tule, tule kuuma juhannus ja koko loppukesä, edes lokakuunn loppuuun, oisko paljon pyydetty???!!

Kakka tuli!!

Jee, pakko tuulettaa! Pikkuapina kakkasi tänään eka kerran pönttöön! Pottaharjoittelu on ollut vähän hankalaa, kun Apis ei malta istua paikoillaan niin kauan että mitään ehtisi tulla, ja toisaalta on tottunut kakkaamaan seisaaltaan, joten yrityksistä huolimatta se ei ole aikaisemmin onnistunut ja ehdin jo ajatella että täällä pidetään vaippoja vielä kolmivuotiaanakin.. Se kävi siin niin, että aamulla vaippa oli taas noin viiden kilon painoinen joten raaapaisin sen ensimmäisenä pois kun päästiin alakertaan. Vahingosta viisastuneena nostin Apiksen pytylle sen istuinrenkaan päälle. Siksi pytylle, kun potalta Apis ehtii nousta seisomaan ja karata ties minne olohuoneeseen lirkkimään, niinkuin kävi lauantaiaaamuna kun piti vaan nopsasti vaihtaa vaippa että päästään lähtemään kyläreissulle... sohva kastui ja heti oltiin sovitusta aikataulusta myöhässä. Noniin ja asiaan... siis Apis istui pytyllä sen aikaa kun ite pesin ja rasvasin omia kasvojani. Yhtäkkiä alkoikin ähellys ja Apis kattoo hämmentyneenä mua ja kurkkii pyttyyn, ei voi olla totta, kakka tuli sinne! Jee, äippä kiljahteli riemusta, meniköhän viesti perille että tämä oli äidinkin mielestä toivottu tulos?!

Ihana viikonloppu takana. Lauantaina kyläiltiin naapurikunnassa ja illalla noin kello kymmenen aikaan päätettiin lähteä Ranuan eläinpuistoon miehen serkun perheen (isä ja poika) kanssa, vaikka sadekeliäkin lupasikin. Eläinpuisto oli hauska, ja Apis nautti ihan hirveästi elukoista, vaikka meillä oli epäilys ettei lapsi vielä tajua mitään niiden päälle. Epäilys haihtui heti ensimmäisen häkin kohdalla, kun Apis päästeli ihastuneita oooh-huokaisuja ja kiljaisuja altaassa uivalle saukkopariskunnalle. Parituntinen kierros meni nopeasti ja Pikkuapina jaksoi sen tosi hienosti, oli taas oikein reipas lapsi ja äiti ja isä olivat pakahtua ylpeydestä. Oltiin muuten melkoinen nähtävyys itsekin, jälleen kerran. Näköjään erotutaan massasta, vaikka itsestä tuntuu ettei se lapsi nyt niin tumma oo, ja kaikki vaatteet ja lakki päässä varsinkaan ei edes paljon näy.. Mutta tuijottelua saatiin osaksemme kyllä joka paikassa. Onneksi se ei kamalasti häiritse ainakaan vielä. Saudeissa tuijotteluun tottui niin, että täällä tuijottelu on lähinnä ujoa vilkuilua siihen verrattuna, vaikka ihmiset katsoisivatkin päin naamaa. No, tämähän oli myös tiedossa, ja asian kanssa on vaan elettävä. Kyllähän mä itekin halusin nähdä ja katsoa, jos jossakin näin selvästi adoptoidun lapsen.

Pöydälle tähän koneen viereen on ilmestynyt seitsemän erikokoista kattilaa, kannet ovat siistissä rivissä keittiön lattialla. Apis pääsi järjestelemään.. Ja täällä muuten haisee kakka!! Se siitä tuuletuksesta.. pitää näköjään laittaa lapsi pytylle sekä ennen että jälkeen aamupalan... näin sitä oppii. Eikun pesulle.

Tuunausta sisällä ja ulkona...

Ihan hirveästi tekemistä ja energiaa tuntuu edelleen riittävän! Olen nyt ommellut joka huoneeseen uudet verhot (joo-o, innostus vähän repesi, nyt kun on oma ihana ompelukonekin..), ompeluhommissa on mennyt yli puolenyön harva se ilta. Tein myös kankaiden loppupaloista 6 tyynyä, 3 olohuoneeseen ja 3 makkariin, ja kivalta näyttää. tosin makuuhuoneen verhoon en oo ihan tyytyväinen mutta on se nyt sata kertaa parempi kuin entinen punainen! Kuvissa sini-beige verho oli alunperin tarkoitus laittaa Pikkuapinan huoneeseen mutta päätyikin kodinhoitohuoneeseen. Kankaasta jäi pala mankelin päälle, niin mätsää sekin peite nyt verhoihin. Beige-valkoiset valerullaverhot ovat tässä kuvassa vielä olohuoneen ikkunassa, mutta siirsin ne alakerran pikkuhuoneeseen, johon ne sopivatkin paremmin. Olohuoneeseen ompelin eilen ne ihanat lauraashleymäiset paneeliverhot, näyttää hyvältä mutta vaatii vielä valkoiset paneelit kaveriksi. Odottelen seuraavaa sadepäivää ennenkuin alan taas ommella - huomiseksi on luvattu viikon ainutta lämmintä päivää, enkä aio viettää sitä sisällä!

Käytin koiraa tänään eläinlääkärillä - olin varannut ajan rokotuksia varten, mutta tuli ihan yllättäin muutakin asiaa. Jästipää oli ihan down aamulla, ja vinkaisi joka kerta kun yritti mennä maate. Kävin koko koiran läpi mutta en löytänyt mitään paikkaa mistä se aristaisi. Yritin houkutella palloleikkeihin tai frisbeetä hakemaan, mutta en saanut koiraa liikahtamaankaan, ja siksi huolestuin että nyt on jotain vialla. Tyttöhän otti eilen yhteen naapurissa hoidossa olevan Nestorin kanssa, ja ajattelin jo kaikenlaisia sisäisiä verenvuotoja tms, kun en löytänyt aristavia tassuja tai haavoja. Eläinlääkärikään ei löytänyt kummempaa, mittasi kuumeen ja tarkisti anaalirauhaset ja tunnusteli luut ja nivelet - ei mitään. Määräsi sitten viikon kuurin kipulääkettä ja lepoa. Jotain kummaa koiraraukalle tappelusta (?) tuli, ei ole juuri päivän mittaan juossut ja vinkaisee kivusta aina kun yrittää kumartua. Mies yritti äsken antaa koiralle puruluuta, eikä koira pystynyt sitä ottamaan maasta kivulta! Pitää taas seurata, miten lepo ja kipulääkkeet tepsivät, uskoisin että jotain lihasrevähtymää se vain on. Naapurin lehmiä pystyi kuitenkin lähtä haukkumaan noin vauhdilla nukkuvasta asennosta täyteen vauhtiin 2 sec... joten ei liene syytä huoleen.

Ainiin ja kommentit kolmanteen kuvaan. Löysin läjän isäni eli Apiksen vaarin noin 10-vuotiaana tekemiä piirustuksia, ja ne oli kaikki niin ihanan värikkäitä että Apishan ihastui niihin heti! Laitoin kuvat muovikansiin jotta säilyisivät ehjinä pojan käsittelyssä. Kyllä kansiota onkin selailtu aamupuurolla ja pottaharjoitteluissa! Ei pöllömpi piirtäjä tuo vaari, vai mitä? Harmi ettei mulle oo kertynyt lahjoja tuolla saralla sitten ollenkaan.

Vanha Rouva liruttelee

Avasin tänään kuistin oven ja ohoh, siellä oli penkillä kissa makoilemassa. Huolestuin ensin että raukka on ollut siellä ties kuinka kauan, näytti muka niin raihnaiselta, mutta sitten muistin nykäisseeni oven kiinni edellisiltana nukkumaan mennessä. Kissanpissanhaju oli kumminkin pistävä- Perkule - kissa on ollut tullut sisälle ehkä kuuden maissa kun mies on lähtenyt töihin ja pissannut jo parin tunnin odottelun jälkeen jonnekin kuistin nurkkaan! Ei muutakuin hyvinkehittynyt aistielin käyttöön ja nurkkia, mattoa, kenkiä, ovenpieliä, penkkiä ja istumatyynyjä haistelemaan. Onneksi hajunlähde löytyi nurkasta, kaikki kengät ym.haisivat normaalilta elämältä (=ei siis mikään ihan vastapestyltä, mutta neutraalilta nyt kumminkin.. ei siis vielä pesua vaativilta..heh). Vanha Rouva oli miehen siskolla pitkään hoidossa kun minä olin Saudeissa ja mies reissuhommissa, ja systeri sanoi että tyttö liruttelee niin, että hiekkalaatikko oli pitänyt laittaa sisälle... Ajattelin että mukavuuden haluinenhan tämä kissa on aina ollut eikä hiekkistä tod. meillä tarvita... Näinköhän menin puhumaan liian aikaisin! Katotaan nyt miten sujuu. Nyt se on ollut koko illan sisällä ja hetki sitten raapi ulko-ovea ja kiltisti odotti että tullaan päästämään. Seurasin ikkunasta, niin kukkapenkin reunaan se meni pisulle.. joten ei hätäillä sen laatikon kanssa. Tämä kattihan oli silloinkin ensimmäisenä hiekkalaatikolla kun sillä oli pentuja ja niitä varten laitettiin hiekkalaatikko! Sähäkkyyttä löytyy kyllä silloin kun vastassa on joku terrieri tai pitää lähteä "perheelle" elantoa hankkimaan hiiripellolta, mutta kun kyse on elämästä ja mukavuudesta, tämä kissa osaa kyllä arvostaa nykymukavuuksia! :)

Mistä tätä energiaa oikein riittää!

Mulla on ollut ihan kamala virtapiikki koko viikon! Käytiin viime viikonloppuna aivan ihanassa sisustusliikkeessä ja se käynti poiki ideoita kodin sisustukseen. Ompelin kahdet uudet verhot pikkuhuoneeseen, mutta ne päätyivätkin olohuoneeseen ja keittiöön. Harmi vaan että verhokappa oli vähän liian lyhyt noihin ikkunoihin, joten jouduin laittamaan pitkät verhot sivuun. Eilen tein samanlaisen vale-rullaverhon kodinhoitohuoneen ikkunaan ja siitä tuli ihan loistava, täytyy ihan itseä kehua että jälki on kuin ammattilaiselta, heh! Eli olin tyytyväinen lopputulokseen. Täytyy postata kuvia tänne kunhan saan kaikki valmiiksi ja kuvattua jolloinkin päivän näöllä.

No, tänään käytiin uudestaan samassa sisustusliikkeessä ja mukaan tarttui olohuoneeseen ja keittiöön ihanaa lauraashleymäistä kuviokangasta paneeliverhoiksi, ja hauskaa pallokangasta makkariin verhoiksi ja tyynyiksi. Sormet syyhytti alkaa heti niitä ompleen, mutta mies lähti työpaikan saunailtaan ja me lähdettiin Pikkuapinan kanssa "päivähoitoon" tulevan kummitätin luokse. Sieltä kun kotiuduttiin, ajattelin että heti kun saan pojan nukkumaan, alan tuunata uusia verhoja, intoa olis riittäny. Mies sitten soitti saukkiksesta, ja ojensi vähän. Oon kuulemma rehkinyt ihan liikaa, ja vaikka kuinka ois kiva nähdä oman käden jälki, niin nyt on aika rentoutua... Pakotti puhelimen välityksellä sohvalle siemaileen punkkua ja chattaileen kavereille ja päivittämään blogia! Ajattelin että joopa, huono omatunto vaan miehellä ja haluaa munkin rauhoittuvan, vaikka oikeasti tämä ompeleminen on ollut ihanaa terapiaa, oon nauttinut ihan hulluna uusista ideoista ja siitä että viimeinkin mulla on intoa ja energiaa tehdä kaikkea. On oikeasti tuntunut siltä että mulla ei oo tarpeeksi vuorokaudessa tunteja tehdä kaikkea mihin ois virtaa ja innostusta! Ihanaa.

Käskystä kumminkin otin punkkulasin ja tietokoneen syliin, ja juttelinkin rakkaan ystävän kanssa pitkän tovin naamakirjassa. Onhan mulla koko kesä aikaa tuunata uusia verhoja... sadepäiviä varmasti on tiedossa, ainakin tämä viikonloppu on KYLMÄ!! Pipoa ois tarvittu tänäänkin lenkillä.

Pikkuapinaa ei pienet sään vaihtelut hetkauta. Ei hän tunnu muistavan että vielä pari kuukautta sitten iholla oli yötäpäivää hikikarpalot. Pihalla päristelee potkumopolla ihan kamalaa kyytiä, kantelee kiviä, ihmettelee ohiajavia traktoreita. "Puhetta" eli "öh-öh" ja "pöö-pöö" tulee jatkuvalla syötöllä, ja joitain oikeitakin sanoja jo. Koiraa huutaa nimeltä ja kun antaa koiralle ruokaa, sanoo hienosti "papaa" eli suomeksi "vapaa", kuten mekin aina sanotaan, kun koiralle annetaan lupa käydä käsiksi ruokaan. Tänään oli sählypallo hukassa ja poika sanoi selvästi PAVVO, eli pallo.. siitä se pikkuhiljaa lähtee. Omalle isälleni jo hermostuin, kun se jotenkin sanoi että kunhan poika oppii puhumaan... kimpaannuin että ajattele nyt vähän että poika on tullut kotiin vasta 2 kuukautta sitten, ja kieli vaihtunut kokonaan, että oon ihan kyllästynyt siihen kun kaikille tuntuu olevan niin tärkeää puhuuko lapsi jo suomea!. Minusta se on jo tosi hienosti että poika ymmärtää kaiken mitä sille suomeksi puhutaan. Ja koska tuota juttua tuolla omalla pööpöö-kielellä tulee noin paljon niin oikeita sanoja varmasti alkaa tulla joka päivä enemmän ja enemmän.

Päivän kohokohta: kyselin "missä äiti?" ja pojan kasvoille nousi iloinen hymy ja sormi osoitti minua. IIIK, kuinka ihanaa! MINÄ olen tuon pojan ÄITI! Eikö juuri tämä ole ollut minun unelmani! Yksi unelma saavutettu, se on varma.

Pikkuapulainen

Pakko vielä laittaa pari kuvaa. Eka kuvassa Pikkuapinalla aivan ihanat isin "sukset" jalassa. Se on nyt aivan rakastunut noihin pitkiin kenkiin, joita meiltä löytyy muutamat. Hakee aina nuo isin kengät ja kävelee ne jalassa oikein kopistellen ympäri taloa. Tänään katoin kun Apis ähersi taas vaatekaapilla, ja ottikin noitten pitkien kenkien sijasta paksupohjaiset kävelykengät, koitteli niitä jalkaansa mutta pisti takaisin kaappiin ja kaivoi nämä pitkät. Onnellinen hymy naamalla lähdettiin taas hiihtämään..

Toka kuvassa Pikkuapina auttelee iskää hiekkalaatikon teossa. Se on kyllä ihana apulainen..tai no ei kyllä monestikaan varsinaisesti AUTA, mutta tulee itellekin hyvä mieli kun antaa sen auttaa kun se niin innokkaasti on joka asiaan osallistumassa. Hiekkistä tehdessä Apis tarjoili ruuveja yksi kerrallaan isille, oli tosi tärkeää hommaa. Viime päivien uus juttu on ollut astianpesukoneen tyhjennys. Mies sanoi sitä hommaa katellessa, että no tuossahan saakin mukavasti tunnin kulumaan..heh. No onhan se hidasta hommaa mutta siinähän sitä yhteistä touhua tulee kun ottaa joskus (siis silloin kun ite on hyvällä tuulella ja pinnaa riittää) lapsen mukaan kotitöihin, jotka on kuitenkin pakko tehdä joskus.

Pihatuunausta

Innostuin viime viikolla kunnolla pihahommista enkä ois malttanu millään lopettaa kun alkuun pääsin. Pää on täynnä ideoita mutta harmi kun niitä ei pysty heti toteuttaan! Ensinnäkin aloitin viimeinkin tuon pergolan ympärystän siistimisen ja tuunauksen vähän näyttävämmäksi, kun siinä olleet istutukset ovat näyttäneet lähinnä säälittäviltä, ja ne oli jo täynnä ärsyttäviä heiniä. Mut nyt on satanu monta päivää vettä niin, ettei mun nurmikon ja rikkaruohojen tappamisesta Round-upilla tuu mitään, enkä siis pysty jatkamaan pergolaa. Kolusin sitten ideoita etsiessäni vanhaa aittaa (=aarreaitta!), ja löysin hassun pienen jakkaran jonka maalasin "huolettomasti" valkoisella, tarkoituksena laittaa se koristeeksi pergolan istutuksiin. Laitan kuvan tähän keskeneräisestä pergolan teoksesta. Syyhyttäis lähteä jo puutarhalle (sekoamaan) ja ostaa molemmin puolin pergolaa elämänlangat kiipeilemään, kun en yhtään muistanut niitä tänä vuonna kasvattaa siemenistä, krasseja vaan laitoin. Nooh, katotaan mitä tulee.

Missä iässä lapset alkaa lopettaan päiväunet? Meillä on ollut vaikeuksia viime aikoina, kun näyttää että poika on väsynyt ja kärtyinen, mutta kun yritän nukuttaa niin siitä ei tuu mitään. Ennen (siis vielä pari viikkoa sitten) poika nukkui viiden minuutin päästä kun oltiin lenkille lähdetty). Käytiin tänään ensin yli tunnin lenkki, eikä poika nukkunut vaunuihin, kurkisteli vaan istuma-asennossa. Nukutin pojan sitten vaunuja "ravistelemalla" (miehen mielestä se näyttää kamalalta, mutta se toimii tosi hyvin) tässä pihalla lenkin jälkeen, ja poika oli unessa noin kahdessa minuutissa, eli oli siis väsynyt kuitenkin... No siinä kun niitä vaunuja ravistelin, sain idean tuunata vanhat maitohinkit, jotka on olleet terassilla muka koristeena. Huomasin että oikeestaan ne oli aika kamalan näköiset ja päätin äkkiä maalata ne valkoiseksi. Siinä maalatessa tuli idea töpöttää sabloonin avulla samanlaisia sinisiä kukkia niitten kylkiin kuin on ulkosaunan pukuhuoneen seinilläkin.. Kuva yllä kertoo lopputuloksen. Huomenna jos on aikaa koitan kaivella maasta maahumalaa noihin hinkkeihin, sen pitäisi kasvaa kuin köynnös. Maahumalaa on meillä joka paikka täynnä, joten ei haittais vaikka keksis sille jotain kivaa käyttöä, kun muuten se tulee ajettua ruohonleikkurilla aina poikki.

Jästipää sairastaa

Voi ei, meidän kerry on sairas. Oli oksentanut yläkerran matolle ja kun nousin ylös, meni hädissään syömään omia oksennuksiaan. Aamuruokaa kävi vain haistelemassa, ja kohta sen jälkeen oksensi eteisen matolle (miksi aina matolle prkl...). Sen jälkeen koira on vaan tärissyt lattialla ja kattonut mua surkean näköisenä. Huolestuin ihan tosissaan kun muistin että sehän löysi mökillä sunnuntaina kananluita ja ehti syödä niitä jonkin verran ennenkuin huomasin. Aattelen tietenki heti pahinta...

no, soitin eläinlääkärille, joka arveli että kyllä se voi olla joku luunpala siellä jumittamassa. Käski antaa parafiiniöljyä 10 ml kerrallaan monta kertaa päivässä, ja seurata ulosteita. Me lähtäänki kohta vähä ulkoileen niin jospa näkisin sen kakat.. niitä ei nää jos ei mennä yhessä lenkille, kun se painattaa kakulle aina tuonne tien toiselle puolelle metsään. Voi pikkuista kun se on surkeana, itelläki aivan tippa linssissä kun ei tiiä mikä sitä vaivaa. Ja kuin nolona se oli oksentamisen jälkeen, ei voinu etes olla vihainen että sotki maton..eihän se sitä tahallaan tehny.

Hihi Pikkuapina on mun sylissä ja piirtelee tussilla keittiönpöytään... onneksi tussi on kuiva, kun korkki oli otettu pois kai eilen ja tussi jätetty pöydälle kuivumaan... Kinkkisiä tilanteita muuten tulee tämän tästä lasten kans. Eilen oli vessan roskapöntön kansi kaulassa melko tiukasti. Miten se on aina niin, että isot osat ruumiista menee helposti pieneen koloon mutta ei lähde millään pois?? Niinkuin nyt tuo roskapöntön kansi, eihän siitä meinannut millään päästä irit! Kamalaa kun muovinen kapistus raapii kaulalla eikä tiedä miten päin sitä yrittäis saada ylös... Toinen hankala paikka on pinnasängyn pinnat; sinne pinnojen väliin menee aina jalka ja on joskus melko hankalaa saada jalka pois. Oonkin miettinyt että pitääkö tehdä semmoiset suojukset, kun poika pyörii muutenkin niin paljon sängyssä ja siellä pinnojen välissä on aina joku raaja. Unissaan lapsi saa raajansa sieltä helposti pois, mutta valveilla ollessa tämä tapahtuu vain silloin kun lapsi on rättiväsynyt eikä kestäisi mitään ylimääräistä.. Murphyn laki?

Nyt taitaa olla kakunpohja valmis joten eikun uunille.. tuli tuosta muuten mieleen että meillä on tosi hyvät lapsilukot kohta kaikissa kodinkoneissa. Pesukonetta ei saa auki eikä kiinni kuin ruuvimeisselillä (onneksi vielä sillä, joten ei tarvi ihan vielä ostaa uutta), uuninluukun lapsilukko on myös irti mutta onneksi tallessa, joten kun sen oikeaan kohtaa laittaa ja nostaa niin sillä saa uuninluukun auki... helppoa kun sen oppii...

P.s.

Unohtui mainita, että mulla on paino tippunut viikossa 1,5 kg!! Järkyttävää! Siis oikeasti hienoa, se oli tarkoituskin, pääsis normilukemille. en tiiä onko laihtumisen syynä löysähkö karppidieetti (jätettiin peruna, pastat, riisi, leivät, murot, sokeri... siis kaikki hiilihydraatti pois.), vai saudielämän jälkeen aloitettu lenkkeily. Molemmat kaiketi. Mut ei turvota ku ei syö leipää. Ollaan kyllä joka päivä syöty pullaa tai kakkua tai vähintään jäätelöä. Tänään juhlin painon putoamista kolmella kupillisella jäätelöä! Goosh, ei pitäs liioitella, mutta ku tuota suklaa-nougatia ei voi vastustaa ja mies alotti santsailun. Tästä illasta opimme, että ei pitäisi ostaa kahta litran pakettia kerralla, tulee nimittäin tässä perheessä avattua se toinenkin litra kun ensimmäinen loppuu vähän kesken.. voi kyllä ihmetellä miten me ollaan normaalipainoisia edelleen! heh.

Ainiin ja kokeililin niitä mun mekkoja. taidan laittaa ristiäisiin sunnuntaina sen turkoosin mekon, se oli aivan ihana päällä. Ja vetskarikin meni kiinni. En nimittäin ostaessa ollut varma mahtuuko se mulle, kun olin yksin shoppailemassa eikä kukaan ollut siis vetämässä vetoketjua selässä kiinni, ja kun siis Saudeissa olin niin siellähän ei voi ensinnäkään kaupassa sovittaa vaatteita kun ei oo sovituskoppeja, ja kun menin naistenvessaan sitä sovittaan seuraavan rukouksen aikana (jolloin siis kaikki liikkeet on suljettuna), niin eihän sieltä kopista sovi poistua ja kuka nyt oliskaan tullut ja vielä ymmärtänyt englantia...hohhoijaa. Anyways, se oli hieno ja sopiva, vähän tiukka kyllä että yks sentti sais keuhkojen ympäriltä lähtä niin ois helpompi hengittää...heheh.

Updating...

Kylläpä aika ja päivät rientää. En muka ehdi enkä jaksa enää iltaisin kirjoittaa mitään kun kesä on tullut ja ollaan tosi paljon ulkona. Aivan ihanaa keliä ollut jo viikon, ihan hellettä ja aurinkoista. Pikkuapina on ruskettunut jo ihan Fazerin Sinisen suklaanruskeaksi, ja äipälläkin alkaa Saudi/Filppari-rusketus palata pintaan. Pihalle ollaan saatu tehtyä tosi hieno hiekkalaatikko, jossa on sivuille käännettävä kansi, josta tulee molemmille puolille laatikkoa penkit. Kiitos vaan sille isoapinan työkaverille, joka keksi ehdottaa tuollaista hiekkistä, ja KVG-ohjeilla mies näppäränä poikana ryhtyi heti tuumasta toimeen. Hiekkis on kyllä tosi hyvä keksintö, siinä vierähtää koko perheelläkin aika mukavasti, ja penkeillä istuen voi pikku välipalatkin nauttia, jos vaan äiti jaksaa ne sinne tarjoilla. Toisaalta helpommalla pääsee, jos tarjoilee syötävät ja juotavat hiekkalaatikon reunalle, kuin että alkaisi puhdistamaan hiekkaista lasta ennen sisälle menoa.. Kuka nyt joka hetki jaksaa välittää mitä kaikkia pöpöjä siellä hiekassa luuraa...iuuu. Pelkään kyllä niitä kihomatoja ihan sikana, se ois pahempi kuin täit. Ja sieltä hiekasta ja maastahan niitä parhaiten onnistuu saamaan.... aargh.

Pikkuapina nauttii ihan hulluna nakuilusta, ei millään haluaisi etes vaippaa enää laittaa kun nakuilun makuun on nyt viikon ajan jo päässyt. Ihana seurata kun Pikkuapina aamulla hoksaa ettei äiti yritäkään laittaa vaatteita, vaan mennäänki aamupuuron jälkeen alasti ulos!! Ihanaa kiljumista ja terassilla juoksemista edestakaisin. Ja punkassa ulkona on ihan huippua läärätä vedellä! Sinne punkkaan pitää sitten raahata kaikki mahdolliset esineet mitä lähistöltä löytyy. Eilen siellä oli siivousämpäri, kastelukannu, kaikki lelut ja vielä pallokin ja vielä löytyi tilaa itsellekin.. ei voinut kuin nauraa sitä touhua.

Kävin tänään kosmetologilla heti aamusta ja ihanaa hemmottelua se olikin. Täällä oli mummu ja vaari Pikkuapinaa hoitamassa, ja kaikki oli mennyt tosi hyvin eikä äidin perään oltu itketty yhtään. Poika oli päikkäreillä kun puoliltapäivin tulin kotiin, ja ehdin jo ajatella että jaahas, eipä ollu äitiä yhtään ikävä, ois nyt vähän voinu itkasta kun lähdin.... vähänpä tiesin ja liian aikaisin ajattelin! En päässyt koko loppupäivänä yhtään mihinkään Pikkuapinan lähettyviltä, vaan poika oli nostettava heti syliin jos aioin metrinkään liikahtaa. Paikallaan ollessakin poju oli mieluiten pidettävä sylissä, muuten alkoi huuto. Ei auttanut selittely, että ei äiti ikinä sua jätä... parempi oli ilmeisesti varmistaa asia ja roikkua kaikilla raajoilla äidissä kiinni. Onko siis liian aikaista ottaa parin tunnin huokaisuja? Ehkä asia olis ollut eri, jos poju ois jäänyt isin kanssa kotiin, en tiedä.

Äiti sä olet tähti!

Ensimmäinen äitienpäivä! Tätä päivää on odotettu, tästä on haaveiltu, joka vuosi tänä päivänä sydän on vuotanut verta siinä pelossa, että tämä päivä ei ole minun. Nyt se on, minä olen äiti! Alan tajuta, kuinka ihanaa on olla äiti. Tulen onnelliseksi kun näen Pikkuapinan juoksevan ympäri taloa ja kiljuvan täyttä kurkkua ilosta. Muutoksen Pikkkuapinassa huomaa jos pysähtyy hetkeksi miettimään. Harmi että arki lapsen kanssa menee niin nopeasti ohi silmien, että aina ei huomaa pieniä eroja. Nyt kuitenkin pistin merkille, että Pikkuapina on erilainen kuin muutama viikko sitten, tai vasta viime viikolla. Hän on vapautunut, iloinen, onnellinen. Ei voi sanoin kuvailla kuinka onnelliseksi se tekee minut, olenhan osasyyllinen hänen onneensa!
Sain aamulla kakkukahvit sänkyyn ja Pikkuapina söi kakustani puolet, hymyillen leveästi joka lusikallisen välissä. Sain myös aivan ihanan kortin, jonka kyllä mies oli osannut valita ihan nappiin. Itku ei ollut kaukana. Mutta ihana itkeä onnesta, siitä että tämä valloittava ihana pikkumies nyt istuu siinä tyynyllä ja sotkee kermavaahtoa lakanoihin. Hän on todellinen, ei enää haave, ei pelko. Hän on minun.
Tässä vielä runo kortista.

"Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille."

Niin se on. Hyvää yötä ja halauksia kaikille äideille ja lapsille! <3

Ihana kevät!

Jipii, kevät on viimeinkin tullut! Pikkuapinan kanssa ollaan päästy jo kunnolla pihalle nauttimaan auringosta. Pikkuapinalla on suuret luulot omista kyvyistään jopa pihatöissä: kottikärryjä ei viitsi työntää vaan niitä kannetaan suorin käsin tuossa edessä. Yksi harava ei myöskään riitä, vaan toisessa kädessä pitää olla joko äidin urakkamallin harava tai raskas katuharja. Olikin päivänä yhtenä hauska hetki, kun Pikkuapinan piti vain odottaa äitiä terassilla pari minuuttia, että äiti hakee sisältä eväät (mehän ei viitsitä päiväruoan takia riisuuntua ja mennä sisälle, vaan lämmäytetään äkkiä jotain ja syödään pihalla. Siis nyt kun on ollut nättejä ja lämpimiä kelejä. Se on myös huomattavasti nopeampaa ja SIISTIMPÄÄ, kun kinttaat kädessä poika ei edes yritä syödä itse, vaan antaa äidin lusikoida safkat nassuun... Ei edes ole huono omatunto, onhan siinä vielä aamupala, välipalat, iltaruoka ja iltapala, jolloin lapsi saa harjoitella oman lusikan käyttöä ihan tarpeeksi..) Niin siis, tais juttu taas harhautua ihan väärille poluille? Siis piti kertoa, että kun siis olin hakemassa tätä nopeaa ruokaa, niin kamalan kolistelun ja ähinän jälkeen Pikkuapina ilmestyy voitonriemuisena keittiöön käsissään kaksi haravaa, iso ja pieni. Ajatelkaa kuinka paljon Pikkuapina joutui näkemään vaivaa, että sai molemmat haravat ensin terassille ja korkean kynnyksen yli sisälle.. ei siis sisua puutu.

Sos.työntekijä kävi tänään ensimmäisellä kotikäynnillä. Mainitsi, että niin, eihän siihen raporttiin kaikkea voi laittaa mitä te täällä kerrotte. Kerkesin jo hädissään kelata, että mitäkähän ajattelematonta sitä on taas tullut suustaan päästettyä, apua! (niin eipä silti että meillä yhtään mitään salattavaa oliskaan..). No, ei se onneksi tarkoittanut muuta kuin kulttuurillisia eroja, kuten että Suomessa on ihan normaalia nukuttaa lapsia vaunuissa ulkona jopa talvella, mutta sitä ei kannata ensimmäisessä kotiutumisraportissa Filippiineille mainita... Juu ei. Pojallehan oli kasvatettu pitkää tukkaakin ties mistä asti, sen takia että hänen tiedettiin päätyvän kylmään Suomeen, ja pitkä tukkahan lämmittääkin juuri sopivasti! No, tukanleikkuu oli ensimmäisenä listalla kotiutumisen jälkeen. Tukkahan on siis nyt leikattu mutta siitä ei ainakaan kuvaa voi ottaa, sen verran koloinen niskasta tuli. Parempaan ei toistaiseksi pystyä edes ammattilaisen voimin. Kesäksi on miehen mukaan tulossa kunnon armeijalook, koneella koko pää lyhyeksi.. hmm, harkitaanpa.

Sosiaalityöntekijä tekee siis kotiinpaluun jälkeen 3 käyntiä, 1 kk, 3 kk ja 5 kk jälkeen kotiin saapumisesta, ja jokaisesta käynnistä tulee oma raportti valokuvineen, jotka kaikki toimitetaan Filippiineille. Toisen tai kolmannen käynnin/raportin jälkeen saadaan sos.tt:lta todistuksen jälkipalvelusta, jotka viedään itse käräjäoikeuteen, ja sieltä pitäisi tulla adoption vahvistus noin viikossa. Se tarkoittaa sitä, että lapsi on lopultakin laillisesti meidän oma lapsemme, ja saa myös meidän sukunimemme. Toinen käynti on siis kesäkuun lopulla, joten EHKÄ jo heinäkuun aikana saisimme laillistuksen adoptiolle!! Paitsi että heti tuli mieleen että tietenkään siellä ei ole ketään töissä heinäkuussa, kuten ei esim.adoptiolautakunnassakaan tuntunut olevan kahteen kuukauteen ketään kesällä... No ihan sama, lapsi on kotona kuitenkin, nämähän on vaan muodollisuuksia. Laillistuksen jälkeen vaan voisimme pitää ne ristiäiset/nimenantojuhlan, ja tietenkin olisi kiva pitää ne kesällä.
Tällä erää taas heipat, meillä on kummipoika yövieraana ja pitäis lähteä iltasatu lukemaan hänellekin.
Suska

Klara vappen!

Vapunvietto on mennyt rauhallisissa merkeissä. Tänään oli ihanan lämmin päivä.. tai no, tuntui eri lämpimältä kun ensin turjustin Pikkuapinalle hulluna vaatteita ajatuksena että pyöränistuimessa pojalle tulee kuitenkin kylmä... ulos mennessä huomasin kuitenkin heti, että ilma oli ihan eri tuntuinen kuin tähän asti - se tuntui lämpimältä! Lämpöasteitahan olikin yli 10, ja itselläkin pipo ja t-paita takin alla kastuivat siinä pyöräillessä! Jee, ehkä se kesä tulee.. Isoapina sai kuin saikin moponsa ajelukuntoon pelottavine käyntiäänineen, ja lähti aamupäivällä perinteiseen motoristikirkkoon ja vappuajelulle. Me sitten Pikkuapinan kanssa sotkettiin perässä pyörällä. Tunnustettakoon, että unohdin antaa lapselle maitoa tänä aamuna, ja se tuli tietenkin mieleen siinä vasta kun oltiin jo täydet varustukset päällä menossa ovesta ulos. No, ajattelin, että kai se menee siinä ajellessakin se maito.. Ongelmana oli vaan se, että Pikkuapina ei vielä ole hoksannut, että peukalo sen oikealla paikalla kinttaassa auttaisi myös nostamaan esim.haravan maasta tai pitämään tuttipulloa ylhäällä, kun ajetaan pyörällä. Tuttipullo roikkui hampaitten varassa leukaa vasten kun kädet roikkuivat sivulla avuttomina... Pyöräily sujui lopulta niin että pitelin toisella kädellä tuttipulloa pojalle, kun toisella ohjailin pyörää. Ei ihme että tuli kuuma. Nojoo. Unohdin myös pyöräilykypärän..ooops. Huono, huono äiti!! No, unohdin myös murehtia sitä myöhemmin, kun kurvailimme pitkin kyliä. Oli se niin mukavaa! :)
Noh, isillä oli bensa loppunut moposta ja vesisade kastellut ihan kunnolla, ja me jäimme nalkkiin mummulaan, kun vesisade vaan yltyi.. Eli ei nämä vappuajelut menneet ihan nappiin, mutta mukavaa oli kuitenkin. Serkut Prinsessa ja Idoli olivat myös mummulassa, joten tämänvuotinen Vapunpäivä meni ihan rattoisasti teekutsujen ja Uskonnollisten ystävien (joo-o, muisteltiin pikkuveljen kanssa omaa lapsuutta ja luettiin näitä kirjoja, myös Wanhaa Raamattua selailtiin ja naurettiin wanhalle kirjoitukselle, jota luetaan niin että kaikki koot ja ässät on äffiä ja siitähän tulee sitte aika hauskaa.. öh, liian pitkä sivuhuomautus, mutta näitähän mulla riittää), sekä piirrettiin mm. Homerin sivuhiukset Idolin uuteen klaniksi kynittyyn päänahkaan... eli ihan laatuhommia tehtiin (ps.Sori vaan Idolin äiti, couldn't help myself!!).
Isin ja äidin pelleilyt ilmapallon kanssa vaan kostautuivat niin, että nyt Pikkuapina pelkää ilmapallojen puhaltamista enemmän kuin isin mopon ääntä. Meistä oli ihan älyttömän hauskaa puhaltaa ilmapallo täyteen ja antaa se sitten Pikkuapinalle solmimatta solmua ilmapalloon, joten kun Pikkuapina tarttui palloon niin se tyhjeni lentäen pitkin huonetta äänekkäästi..Buahhahhaa, voi että MEILLÄ oli hauskaa. Pikkuapina on nyt ihan toista mieltä, se pelkää palloja.. voi ei. No ei palloja, vaan sitä puhaltamista vaan. Kamalia vanhempia kun nauravat toisen kustannuksella ja tuottavat pettymyksiä.. Siis lapsihan itkee vaan sen takia että ensin annetaan iso hieno pallo ja seuraavassa hetkessä sitä ei enää olekaan... jaa tiiä sitte. Onneks vappu on jo ohi ja yks pallo enää ehjänä. Ja just näitten paljastusten takia kirjoitan tätä NIMIMERKILLÄ ja salaisilla nimillä..hihi.
On kyllä niin huonot jutut että parempi väistyä takavasemmalle. Moido ja öitä.

Kiirettä pitelee

Uskomatonta, miten nopeasti aika menee pienen kanssa! Olen jo miettinyt, tuliko blogi perustettua turhaan kun en ehdi sitä päivittää milloinkaan!? Kotiäitien kunnioitus on myös noussut hurjasti: miten useamman lapsen kanssa ehtii yhtään mihinkään kun yhdenkin kanssa on näin kiire? Pesukone ja varsinkin astianpesukone laulaa koko ajan, kuinka monta pesukertaa viikossa tulee 5- tai herrajumala 10-lapsisessa perheessä? Yhtäkkiä yksilapsisuus ei tunnukaan enää niin huonolta vaihtoehdolta.. Eipä silti, menisi se toinen lapsi varmaan siinä sivussa, kun yhden sotkuja korjaa.

Joka päivälle on viime ja tällä viikolla ollut menoja. On käyty neuvolassa ja lääkärineuvolassa, hammashoitolassa ja verikokeissa ja keuhkokuvissa.. Adoptiolapsille on siis suositeltu otettavaksi heti Suomeen tultua reilusti verikokeita, pissanäytteitä, kakkanäytteitä ja vielä keuhkokuvakin. Pikkuapina on kyllä ollut kiitettävän reipas joka paikassa, jopa röntgenreissu meni hienosti ja kuvat saatiin napattua eka yrityksellä. Poika oli myös venähtänyt kuukaudessa 4,5 cm, joten kasvukäyrä näyttää nyt ihan normisuomipojan mittoja. Olemme myös vierailleet äidin työpaikalla, joten uusia kasvoja ja paikkoja on tullut joka päivälle ehkä vähän liikaakin. Itsellä on huono omattunto ja epäilys että tämä liika meno vaikuttaa pojan kehittymiseen ja kotiutumiseen huonosti, ja siksi päätinkin että nyt vapun ajan olemme kotosalla enimmäkseen ja rauhoitumme kunnolla. Isikin pääsee perjantaina jo puoliltapäivin töistä, joten edessä on vähän pitempi viikonloppu, jee! Kumma kun viikonloppua odottaa, vaikka yksi kaveri sanoikin että sullahan on joka päivä viikonloppu nyt kun olet kotona! Mutta on se silti eri juhlallista, kun on viikonloppu, eikö!?

Yöt ovat olleet levottomia tällä viikolla, ja siitäkin joka yö syytän itseäni, että liikaa menoa ja uusia naamoja, nyt lapsi reagoi unissaan niihin... Muutamana yönä Pikkuapina on otettu meidän keskelle nukkumaan, missä se rauhoittuukin heti ja lopettaa itkun. Ajattelin vain että teenkö nyt kaikille hallaa kun valitsen helpoimman hiljentämiskonstin ja otan lapsen viereen, ja lapsi oppii siihen että eka itkulla pääsee pinnasängystä veke. Viime yönä sitten huomasin että itkupa ei ollutkaan enää "oikeaa" itkua, vaan ihan selvää teeskentelyä, eli huutoa ilman kyyneliä (tapahtuu päiväsaikaan jatkuvasti, jotta saa äidin huomion), ja päätin että nyt nukut omassa sängyssä.. Siinä kun silittelin 7 minuuttia (jep, katoin kellosta aikaa ku yöllä se 7 minuuttiakin tuntuu ikuisuudelta siinä tuuditella), niin poikahan nukahti. Tosin heräsi 20 minuutin päästä uudestaan itkemään, mutta rauhoittui taas silittelemällä ja nukkuikin aamuseiskaan asti. Puhuin sitten miehelle, kuinka RASKASTA MINUN siinä sängynvierellä on yöllä seistä, ja päätettiin siirtää pinnasänky niin lähelle meidän sänkyä että äitiraukan ei tarvi nousta yöllä sängystä vaan voi laittaa vaan käden pinnojen välistä ja alkaa puoliunissaan silittelemään. Hihii, katsotaan miten tämä toimii.
Tänään oli nimittäin taas niin touhukas päivä että jos liika meno on yöheräilyjen syynä niin ensi yönä kyllä heräillään. Käytiin nimittäin ensin naapurikunnassa siellä röntgenissä ja illaksi mentiin äipän työkaverille uutta taloa ja vauvaa katsomaan isolla porukalla, jokaisella tietysti lapset mukana.. Auts se oli aika meteliä se. Mutta talo oli moderni ja hiano, vähän keskenkin vielä, ja vauva söötti ja kiltti.

Ei mutta kello on jo sata, pikkuäippä lähtee pikkuapskan ja isoapskan viereen, tai siis väliin! (mutta haluaisi lukea edes muutaman sivun uudesta kirjasta! Kävin eilen kirjastossa eka kerran Suomeen tulon jälkeen ja sieltähän löytyi niin paljo kirjoja ettei kassiin mahtunu! Pikkuapinallekin löytyi Mauri Kunnasta, ne on niin hyviä että luin tänään yhden kirjan kokonaan ääneen vaikka poika huiteli välillä ihan muissa huoneissa ja hommaili enimmäkseen omiaan! Aattelin että määhän en välitä, mää luen sitte itelleni! Hö.)
Mutta nyt öitä!
Suska

Olen Neitsyt

Haluan olla täydellinen. Haluan, että koti on siisti, tiskit tiskikoneessa, pyykit pestynä, pyyhkeet järjestetty kaappiin värien ja kokojen mukaan, pöytäliina suorassa, kengät rivissä, pölyt pyyhittynä. Haluan kävellä yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, enkä ollenkaan ota huomioon että minulla on nyt 12-kiloinen lapsi vaunuissa työnnettävänä. Suutun kun hengästyn lenkillä. En ota huomioon myöskään sitä, että Saudeissa vietetyn vuoden aikana olen harrastanut liikuntaa noin viisi kertaa. Haluan että tukkani on aina nätisti ja ärsyynnyn kun näen peilistä meikittömän naamani. Silitän jopa vaatteet, mitä en ole koskaan tehnyt. Minä minä minä minä minä ------ STOOOOOP! Olenko kriisissä?

Kotiin palaaminen on tehnyt minusta jälleen täydellisyyden tavoittelijan. Kotilomalla ollessani mies totesi, että mukavaa että sustakin on tullut vähään boheemimpi, et siivoa läheskään koko ajan. Ja tässä sitä nyt ollaan. Nyt kun pitäisi hyväksyä että sotkua nyt vaan lapsen kanssa tulee, niin pienetkin asiat ärsyttävät - haluan kotini olevan täydellinen!! En ole täällä enää vain käymässä, vaan tämä on minun kotini, jossa saan siivota ja järjestää kaapit niinkuin haluan. Toisin sanoen yritän olla kuin oma äitini, sillä hän on ainut ihminen, joka tuohon kaikkeen pystyy. Tällä supernaisella on aina tuoretta pullaa, koti tuoksuu raikkaalle, kissan- ja koirankarvoja ei näy missään, vessanpytty kuurattuna, paperit järjestyksessä, ja siinä sivussa sillä on vielä aikaa vaihtaa kukkiin mullat ja tehdä muutama tiffany-lasityö, puhumattakaan siitä että tämä 60-vuotias käy vielä töissäkin. Adoptiovalmennuksessa piti muistella omaa lapsuutta. Kerroin juttuja, mitä olen tehnyt isän kanssa - kalastamista, värkkihuoneessa askartelua, verkkojen paulotusta, iltasatuja. Vaikka kuinka pinnistin, en muistanut minkälaista oli leikkiä äidin kanssa.
Haluanko siis että oma lapseni ei muista koskaan leikkineensä äidin kanssa? Vain siksi että äiti halusi olla täydellinen? No, todellisuus näyttää toisenlaiselta. Onhan sekin jotain, että saa kakkavaipan heitettyä ulos haisemasta. Ja ikkunan avaamalla saa raikastettua kodin nopeasti. Ja tänään pääsen parturiin, joten tukkakin näyttää hetken taas paremmalta.

Vieraita odotellessa..

Niin. Tylsäähän se olisi jos paikat olisivat aina järjestyksessä ja tip top, varsinkin silloin kun on vieraita tulossa. Äidin nätiksi laittautumisen hetki antoi Pikkuapinalle otollisen tilaisuuden napata puolikas vessapaperirulla ja silputa se lattialle käteviksi valmispaloiksi. Loppurullaa olikin sitten kiva levitellä vähän pidemmällekin asuntoon.
Kuluneiden viikkojen aikana on tullut esille myös muita seikkoja, joihin lapsiperheessä näköjään vaan on totuttava, eikä vähäisin niistä ole ainainen pieni epäjärjestys. Harva se tunti tulee astuttua jonkun palikan tai legon päälle. Toisaalta mukavampi se duplo jalan alla kuin aamuinen kaurapuuro, jota sitäkin löytyy mitä yllättävimmistä paikoista. Toinen tottumiskysymys on tuo jo kerran mainittu vessapaperi. Kerran kasteltu rulla toimii ihan hyvin kun sen antaa kuivahtaa pari päivää, se vaan ei enää ole niin pehmeää kuin mainostetaan. Vessapaperi myös löytyy enää harvoin omalta paikaltaan, tai sitä ei ole ollenkaan. Joka tapauksessa se on käden ulottumattomissa, ja tietenkin sen huomaa liian myöhään. Nooh, maallisia murheitahan nämä.

Tänään Pikkuapina tutustui tuleviin kummeihinsa ja se oli kyllä Pikkuapinalle ihastusta ensisilmäyksellä. Pikkuapina leväytti helmihampaisen hymynsä heti eteisessä ja antoi "eskimopusun" (eli hieroi nenäänsä tädin naamaan). Pikku tutustelun jälkeen uskalsi mennä jo syliinkin ja vierailun päätteeksi Pikkuapina nukahti kummitädin syliin. Taisi siinä tädinkin sydän sulaa..
Huomenna onkin ensimmäinen neuvolakäynti, jännää! :)

Kiva päivä

Tänä aamuna kävimme maistraatissa täyttämässä lomakkeen, jolla saamme Pikkuapinan Suomen väestörekisteriin ja sukunimen muutettua samaksi kuin meillä. Sosiaaliturvatunnuksen Pikkuapina saa kuulemma jo ensi viikolla, onpas nopeaa kerrankin! Sitten uhmasimme PAMin lakkoa ja yritimme shoppailla erinäisissä liikkeissä. Mukaan tarttui lelu-/sukkakoreja, pyörän turvaistuin ja hiekkalaatikkoleikkeihin tarvittavia tykötarpeita (onko Suomen kieli hukassa kun tuo sana oli niin kovin vaikea hahmottaa, eikä taida olla vieläkään oikein. Mies kommentoi vierestä, Isoapina!). Ainiin ja tietenkin pieni keltainen harava. Pikkuapina on kovin touhukas siivoamaan sisällä, joten arveltiin että oma haravakin täytyy olla, jotta pihatöihin päästään sitten oikein talkoilla kunhan piha tuosta kuivuu.
Kyllä multasormet jo syyhyääkin ja aiettä haisee niin ihanalle ulkona. Tuulettelen sisälläkin vähän väliä että tulisi ihana "ulon haju" sisällekin. Saudien jälkeen tämä raikas ja pölytön ilma tuntuu extraihanalta, ja tuntuu suorastaan ylölliseltä viedä pyykit narulle kuivumaan. Voisin siitä ilosta vaihtaa lakanatkin joka toinen päivä että saisin nukkua niissä maailman parhaalta tuoksuvissa ulkona kuivatuissa lakanoissa! Tosin, täytyy myöntää että joku haikeuden tippa tuli tänään ripsiin kun availin Saudeista lopultakin tulleita muuttolaatikoitani, ja haistelin vaatteita pesutarpeen määrittelyä varten. Ne haisi ihan mun saudikodille, ja tuli niin muistot sieltä mieleen... Takaisin en menisi mutta paljon ihania muistoja sieltä jäi, enkä päivääkään vaihtaisi pois siitä kokemuksesta... Niisk.

Käytiin samaisella maistraattireissulla ruokakaupassakin. Mies huomasi että eräältä kaljamerkiltä oli tullut uutuustuote, jota esiteltiin näkyvästi käytävän varrella. Päätettiin ottaa kaksi tölkkiä kyseistä juomaa, ja hitsi, että tuoreen äidin mielessä myllersi ja pää pyöri että näkeekö kukaan tuttu että meillä on KALJAA kärryissä. Ei siinä mitään, huomasin että muillakin lapsiperheillä oli jopa sikspäkkejä tai isompiakin, härregyydendo, kärryissään, mutta kun MEIDÄN lapsi on adoptoitu ja MEIDÄN pitäisi nyt olla kunnollisia ja VARMASTI just adoptiovanhempien kärryjä katotaan tarkemmalla silmällä kuin muiden kun huomaahan meistä nyt kilometrin päähän että lapsi ei ole kotimainen ja että se on tullut meille vasta viikko sitten!! Siis, yhtään tuttuahan siellä ei ollut, mutta JOS joku kuitenki sattuis näkemään tai no jos nyt ei tuttu oliskaan niin varmana jokainen siellä kaupassa kattoo just meitä. Puuuuuuuh. Selvittiin silti.

Illalla oli ohjelmassa meidän kummipojan ja Pikkuapinan serkun 6-vuotis zynttärit. Nyt pikkuapina näki ensimmäistä kertaa loputkin serkut eli 3-vuotiaan Prinsessan ja uusimman tulokkaan, 2-viikkoisen Aino-Olavin. Serkuista vanhin, kuukauden päästä 9 vuotta täyttävä Kuopus tuli jo ovella vastaan ja sai Pikkuapinan huojentumaan (Kuopuksesta tuli Idoli heti ensivisiitillä), kun olikin joku tuttu vastassa. Kuopus-Idolilla on aivan ihana isovelimäinen ote lapseemme, silittelee päätä, nostaa syliinsä ja riisui ulkovaatteetkin niin näppärästi että tuskin itse pystyisin samaan. Kyllä suku on rikkaus! Huomenna tuleekin toinen touhun päivä kun samaiset serkkupojat tulevat meille yökylään. Pojat ovat olleet meillä vauvasta saakka hoidossa milloin tunnin, joskus viikon, ja ovat yhtä rakkaita kuin olisivat omiamme (tästä tarinaa lisää ehkä myöhemmin), ja koska huomasimme kuinka paljon Pikkuapina heistä tykkää ja toisaalta leikkiseuraakin kaipaa, niin pyydettiin pojat heti meille kun mahdollista. Ainiin mutta ennen sitä Pikkuapinan ja äidin on pärjättävä kahdestaan kun Isoapina tunaroi.. eikäku turnajoi lentis-turnauksessa koko päivän. Huhuii, katotaan kiukuttaako enemmän kun on vain äitee paikalla.

Mikä rytmi?

Tapahtui tänä aamuna. Pikkuapinan ähinä herätti ja vilkaisin kelloa - 10.22! Täh?? Poika heräsi eka kerran neljältä, jäi unisena pinnasänkyynsä. Seuraava herätys oli seitsemältä, ei suostunut enää makamaan, joten nostin hänet meidän väliin parisänkyyn ja tuttipullo suuhun, nukuttais vielä, joohan?! Seuraavan kerran heräsinkin em.aikaan. En tiedä mitä poika oli puuhaillut mutta tuskin oli nukkunut siihen saakka. Iloinen ilme paljasti että vanhempien heräämistä oli odotettu jo tovin aikaa... Pikkuisen tuli huono omatunto kun vaippakin oli niin painava että poika tuskin pääsi kävelemään se jalassa. Onneksi oli napakat pikkuhousut tukemassa..haha.

Jännää!

Blogin aloittaminen on pyörinyt päässä siitä asti kun elämää Pikkuapinan kanssa aloiteltiin. Nyt se on sitten tässä - katsotaan jaksanko blogia päivittää. Ajattelin että tänne saisin helposti talteen omat muistot, hassut kommellukset, lapsen kehittymisen ja ihan vaan arjen sujumisen. Kaikki on niin uutta nyt Pikkuapinan kanssa. Tuore äiti ihmettelee joka päivä, onko tämä totta. Lapsi on kuin aurinko, sydän sulaa joka kerta kun äkkiarvaamatta märkä suukko läsähtää suoraan suulle, tai kun hyviä öitä toivotellessa lapsi hymyilee pinnasängystään ja vilkuttaa pullealla kädellään niin kauan että silmät lupsahtavat kiinni. Olemme ottaneet tavaksi lukea Pikkuapinalle satuja aina nukuttamaan mennessä, jotta suomen kieltä tulisi mahdollisimman paljon sinne pieneen alitajuntaan. Satujen lukeminen muulloin on lähes mahdotonta, sillä Pikkuapinan käsitys kirjojen lukemisesta on lähinnä mahdollisimman nopeasti sivujen kääntely, mielellään sivut pitäisi saada kirjasta irti ja jos mahdollista, kirjaa luetaan nurinpäin ja takaa eteenpäin. Totesimme myös että Pikkuapina jää kiltisti pinnasänkyynsä maitopullon kanssa, kun äiti tai isä lukee satua viereisellä sängyllä. Välillä sieltä koitetaan nousta ylös ja hurmata äiti iloisella juttelulla ("täätää-tyttytty-tyttö!??" Hä?), mutta kun äiti vaan jatkaa lukemista, niin Pikkuapina katsoo parhaaksi kellahtaa kuitenkin vaaka-asentoon. Ainahan kannattaa kokeilla, josko tämä ei olisikaan vielä nukkuma-aika...