Haluan olla täydellinen. Haluan, että koti on siisti, tiskit tiskikoneessa, pyykit pestynä, pyyhkeet järjestetty kaappiin värien ja kokojen mukaan, pöytäliina suorassa, kengät rivissä, pölyt pyyhittynä. Haluan kävellä yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, enkä ollenkaan ota huomioon että minulla on nyt 12-kiloinen lapsi vaunuissa työnnettävänä. Suutun kun hengästyn lenkillä. En ota huomioon myöskään sitä, että Saudeissa vietetyn vuoden aikana olen harrastanut liikuntaa noin viisi kertaa. Haluan että tukkani on aina nätisti ja ärsyynnyn kun näen peilistä meikittömän naamani. Silitän jopa vaatteet, mitä en ole koskaan tehnyt. Minä minä minä minä minä ------ STOOOOOP! Olenko kriisissä?
Kotiin palaaminen on tehnyt minusta jälleen täydellisyyden tavoittelijan. Kotilomalla ollessani mies totesi, että mukavaa että sustakin on tullut vähään boheemimpi, et siivoa läheskään koko ajan. Ja tässä sitä nyt ollaan. Nyt kun pitäisi hyväksyä että sotkua nyt vaan lapsen kanssa tulee, niin pienetkin asiat ärsyttävät - haluan kotini olevan täydellinen!! En ole täällä enää vain käymässä, vaan tämä on minun kotini, jossa saan siivota ja järjestää kaapit niinkuin haluan. Toisin sanoen yritän olla kuin oma äitini, sillä hän on ainut ihminen, joka tuohon kaikkeen pystyy. Tällä supernaisella on aina tuoretta pullaa, koti tuoksuu raikkaalle, kissan- ja koirankarvoja ei näy missään, vessanpytty kuurattuna, paperit järjestyksessä, ja siinä sivussa sillä on vielä aikaa vaihtaa kukkiin mullat ja tehdä muutama tiffany-lasityö, puhumattakaan siitä että tämä 60-vuotias käy vielä töissäkin. Adoptiovalmennuksessa piti muistella omaa lapsuutta. Kerroin juttuja, mitä olen tehnyt isän kanssa - kalastamista, värkkihuoneessa askartelua, verkkojen paulotusta, iltasatuja. Vaikka kuinka pinnistin, en muistanut minkälaista oli leikkiä äidin kanssa.
Haluanko siis että oma lapseni ei muista koskaan leikkineensä äidin kanssa? Vain siksi että äiti halusi olla täydellinen? No, todellisuus näyttää toisenlaiselta. Onhan sekin jotain, että saa kakkavaipan heitettyä ulos haisemasta. Ja ikkunan avaamalla saa raikastettua kodin nopeasti. Ja tänään pääsen parturiin, joten tukkakin näyttää hetken taas paremmalta.
Ihana postaus! ;D Mut kylhän säkin melkonen kodinhengetär oot aina ollu ku muistas vaan aina mikä se on tärkeintä tässä elämässä... ja lapset on vaan niin pienen hetken meillä "lainassa". Ymmärrät varmaan mitä tarkotan
VastaaPoistajälleen niin tuttu tunne.. tiedätkö, itsekin olen edelleenkin melkoinen täydellisyyden tavoittelija mutta pitää itseäänkin välillä muistuttaa siitä, että kaikki muu on toisarvoista ja niin totta, että lapsi on pieni ihan hetken aikaa. Minut pysäytti pojun kommentti tässä yks päivä "äiti, miksi aina sanot odota kohta.." se vain on niin totta, että äidit tuntuvat kantavan huonoa omaa tuntoa kodin järjestyksestä herkemmin, tosin kuin miehet. Siitä kertoo se, että kun meidän "pojat" eli isä ja poika ovat keskenään ja minä olen töissä niin koti saattaa minun silmään näyttää olevan epäjärjestyksessä ja siitä saatan hieman huomauttaa.. niin pojat melkeinpä yhdestä suusta tokaisevat; mutta kun me emme oikein ehtineet, meillä oli niin kivat leikit.. niinpä. Kun vain pystyisi itsekin heittäytymään leikin vietäväksi ja tekee sitten ne kotityöt kun ehtii.. mutta se on vaan niin vaikeaa. :D liian herkästi tulee sanottua pienelle, että odota laitan tiskit koneeseen, järjestän makuuhuoneen, pesen pyykit ja kuuraan vessan.. ennen kuin menee muutamaksi minuutiksi leikkimään kunnes jälleen hoksaa, että hitto se ruoka piti tehdä ja imuroidakin pitäisi.. näin se vain menee..
VastaaPoistaKiitos kommenteista, kiva kuulla että samoja ajatuksia ja kokemuksia muillakin.. Ja kyllähän niitä superäiti-päiviäkin sekaan mahtuu, kun hyvin käy.. :)
VastaaPoista