Hoitoon, töihin tai kouluun, sama asia.

Apis aloitti viime viikolla ryhmäperhepäivähoidossa, kaksi peräkkäistä päivää oli ensimmäisellä hoitoviikolla. Nyt tuntuu että hoitoonmeno oli juuri sopivaan aikaan - Apis alkoi kaivata jo leikkikavereita ja tuntui että kotona oloa oli ollut tarpeeksi meidän kaikkien näkökulmasta katsottuna. Parin päivän hoidossaolon jälkeen Apiksen kummitäti (toim.huom: entinen perhetyöntekijä!) totesi, että teillä on kotona perusturvallisuus kunnossa, koska Apis jäi noin helposti ja turvallisin mielin hoitoon. Ihanaa! Ihanaa että on kummitäti joka rohkaisee, ihanaa kuulla että olemme onnistuneet, kaiken kaikkiaan ihanaa että Apis viihtyy hoidossa! Hoitotädit kertoivat, että Apis on syönyt hyvin, nukkunut päikkärit, leikkinyt muiden lasten seurassa ja muutoinkin käyttäytynyt kuin olisi ollut siellä jo useamman viikon. Olo on huojentunut, kaikin puolin.

Aluksi Apis luuli että hänkin on menossa töihin, kun hoitopaikasta puhuttiin. Monta viikkoa puheissa oli "äiti töihin, isi töihin, poika Iittalaan töihin (hoitopaikan nimi on Iikkala). Nyttemmin Apis on menossa jatkuvasti "kouluun", johtuen ehkä siitä että vierailimme siskoni perheen luona Turussa ja siellä isot pojat olivat menossa kouluun arkipäivinä. Puhutaan mistä tahansa, pääasia on että Apis menee sinne mielellään! :)

Hämärähäkki ja muut kaverit

Apiksen puhehanat ovat auenneet toden teolla tämän kesän aikana. Lapsi rakastaa vaikeita sanoja, pyytää toistamaan, nauraa hulluille sanoille ja ennenkaikkea yrittää toistaa perässä kaikkea sanomaamme. Tunsin suurta äidinylpeyttä kun poika oppi sanomaan niinkin vaikeaita sanoja kuin "purjevene" tai "maailmantalous" (juu-u, uutisia on katsottu kolmevuotiaan kanssa!). Värit "keltana-punana-sinina-oramaa-musta-vaatono" ovat olleet tuttuja jo ties kuinka monta kuukautta. Voi miksi, miksi en päivitä blogia joka hetki ja talleta noita suuria hetkiä tänne?!

Puheen opettelu on hauskaa myös meille aikuisille. Erään illan kohokohta oli kun Apis opetteli sanomaan "krokotiili" ja kerta toisensa jälkeen suusta tuli ulos "tottili-tiili". Kovat konsonantit ovat Apikselle hankalia, ja useimmiten juuri k-kirjain ääntyy t-kirjaimeksi. Sen sijaan r- ja s-kirjaimet tulevat selvästi silloin, kun ne ovat sanan keskellä, ensimmäisenä kirjaimena ne eivät vielä useinkaan tule oikein. Kehitystä tapahtuu silti niin huimaa vauhtia, ettei äiti meinaa perässä pysyä.

Apiksella on myös selviä seurapiirimiehen elkeitä. Hän käyttää jokaisen tilaisuuden edukseen ja aloittaa small-talkin heti kun siihen vähänkin on aihetta. Kaupassa hän esitteli oudolle mummolle pikkukärrynsä sisällön: oli munia (monta!), juustoo, maitoo, baniinii, tutturuu (=jugurttia). Perään ovela ilme ja hymy, oikein kivalle mummolle vielä iloiset heipat - ja mummu on myyty. Veteraanikeräystä suorittaneelle sotilaalle hän selitti kuinka on vienyt iskän kanssa saunaan vettä, juuri sopivasti sen aikaa vain kun iskä oli hakemassa sotilaalle sopivaa rahaa lippaaseen. Kuin tietäen tehneensä sopivan vaikutuksen Apis häipyy heti kun on kohteliasta pienen rupattelutuokion päätteeksi... Toivoa sopii että myös jatkossa poika suorittaa vanhempiensa puolesta tämän vaikean small-talkin ja me saamme jäädä taka-alalle, missä niin mielellämme haluammekin olla!?

Vanhasta ovesta sängynpääty

Sängyssämme ei ole koskaan ollut päätyä, ja se on harmittanut viimeiset kymmenen vuotta - tosin ei tarpeeksi ostaaksemme sellaisen. Kesän alussa äitini käski tonkia vanhaa aittaamme, josko sieltä löytyisi vanhaa ovea hänelle ulkoterassin pöydäksi, ajatuksena tehdä jostakin pukkijalat ja laittaa lasikansi päälle. Idea oli tosi hyvä, ja hetken aikaa tavaroita siirreltyäni löysinkin tässä talossa ennen paikoillaan olleen oven, hieno, umpipuinen peiliovi! Tosi hyvässä kunnossa vielä, mitä nyt muutama maalikerros haittoina.

Kävi kuitenkin niin, että ovi oli äidin tarkoitukseen liian iso. Ajatus ovesta sängynpäätynä lähti kai jostain lehdestä (mieluusti sanoisin että se oli oma ideani mutta en ole siitä varma..), ja niinpä tartuin innolla toimeen. Nitro-morsilla lähti maalikerrokset helpohkosti, loput hioin koneella mieheni avustamana. Pintaan valkoinen puuvaha superlon-patjan palasella hinkattuna, ja sängynpääty oli valmis!



Olen lopputulokseen tyytyväinen, puuvahalla pinnasta tulee vanhan näköinen ja hieman läpikuultava. Mies nikkaroi vielä sängynpäädyn yläpuolelle hyllyn, jotta kokonaisuus olisi käytännöllinen ja eheä. Takapuolelle ajattelimme tehdä vielä parit pikkuhyllyt kirjoille ja muille yöpöytätarvikkeille.

Tästä innostuneena jatkoin myös vanhan puusohvan maalipinnan hiomista. Saimme jokin aika sitten ruskeaksi maalatun puusohvan, ja mies aloitti sohvan kunnostamisen tekemällä siihen uudet jalat, entiset olivat ihan haperot. Sohva on nyt hiottu, mutta maalipinta saa vielä odottaa tärkeämpien projektien takia...

Sisko

Rakas siskoni muutti eilen perheineen eri paikkakunnalle, ihan eri puolelle Suomea. Jäähyväiset olivat niin ikävät kuin olin jo kaksi edellistä viikkoa pelännytkin - kaikkia itketti, ja tuntui kuin heidät menettäisi iäksi. Samaan aikaan nauroimme hulluudellemme: hehän ovat kuitenkin Suomessa, vaikka kaukana, niin silti niin lähellä. Puhelinsoitto ei maksa sinne sen enempää kuin tähänkään asti, skype toimii, lennot kulkevat... ei siis mitään hätää oikeasti. Kumminkin kyynel tulee silmään tämän tästä. Kun huomaan, etten voi enää noin vain soittaa, että lähdetäänpä lenkille 10 minuutin päästä. Kun en saa siskonlapsia meille yökylään puolen tunnin varoajalla. Kun emme piipahda iltakahvilla toistemme luona. Kun en käy ratsastamassa siskoni kanssa. Kun koirallemme ei ole "varakotia". Kun, kun, kun. Lista olisi loputon.

Ikävästä huolimatta olen äärettömän onnellinen, että minulla on sisko, ja siskon perhe. Vaikka he eivät enää olekaan tässä nurkilla, joka hetki tavoitettavissa, he ovat OLEMASSA, ja se on tärkeintä. Uskon, että läheiset välimme säilyvät välimatkasta huolimatta, ja tulemme pitämään tiiviisti yhteyttä edelleenkin.

Muutama osuva ote kirjasta Rakkaalle sisarelle:

Minun toinen äitini, ylin ystäväni
- on sisareni.
Vietämme äitienpäivää ja isänpäivää.
Pitäisi olla myös siskonpäivä -
etenkin sinua varten.
**
Sisar tietää minusta enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa.
**
On ihana tietää, että on olemassa joku,
joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Äidinrakkaus on hieman sokea,
sisaren ei koskaan.
**
Kuka muu kuin sisar kuultuaan uutisen uskomattomasta saavutuksestasi huudahtaa: "Hienoa! Minähän sanoin sinulle, että sinä pystyt!"
**
Miten yksinäiseksi tuntisinkaan itseni,
ellen tietäisi
että minulla on sisar - jossain.
**
Sisar on aina henkisesti siamilainen kaksonen.
Vaikka ulkoisesti elimme erillämme,
meitä yhdistävä side on ja pysyy.
**

Kesämeininki

Ihan mahtavaa, kesä on toden teolla tullut ja mikä parasta, minä olen koko kesän hoitovapaalla pojan kanssa!! Toista viikkoa jo mennään tätä vapaata ja on kyllä tuntunut ihan mielettömän upealta - etenkin kun sääkin näyttää suosivan heti alkukesästä! Helle alkoi tällä viikolla ja keli on kyllä juuri sellainen, jollaista toivoisi koko kesäksi, lämmintä + 28 c, aurinkoista, ihanaa, täydellistä!

Olin viime kesänkin kotona, ja jos siihen vertaa niin tämä kesä on kyllä niin erilainen! Silloin äitinä ja poikana oleminen oli niin uutta ja erilaista, että ei osannut vielä kunnolla nauttia perheenä olemisesta. Kiintymyssuhteet olivat (näin jälkikäteen ajatellen) vasta ihan alussa (Apishan tuli kotiin vuosi sitten huhtikuussa), puolin ja toisin, ja kesä meni toisiimme tutustuessa ja rutiineja opetellessa. Apis ei puhunut suomea, pikkuhiljaa oppi ymmärtämään ja joitakin sanojakin jo tuli, mutta kommunikaatio oli aika erilaista nykyiseen verrattuna, tottakai. Nyt puhetta tulee yhtenä köytenä, ja yksittäisillä sanoilla pystyy kertomaan jo pitkänkin tarinan: "äiti-auto-poita-kyytiin-isi-mopo-töisiin" -lause on aika tavallinen, eli äiti lähtee autolla ja ottaa pojan kyytiin, isi menee mopolla töihin. Jostakin syystä Apis kutsuu itseään pojaksi, kovasti taputtaa itseään rintaan ja sanoo "poita"... Tänä aamuna kysyin miten eilinen saunareissu isin kanssa sujui, niin poika selitti "isi-poita-sauna-pissa-tatta-tuonne", ja luulin että Apis puhuu omiaan, kunnes mies selventi illalla että todellakin kesken saunareissun oli pitänyt käydä niin pissalla kuin kakallakin... On niin ihana huomata joka päivä, kuinka nokkela voi pari-kolmevuotias lapsi jo olla, ja kuinka paljon pystyy vähilläkin sanoilla keskustelemaan, jopa vitsailemaan. Apikselta tuntuu löytyvän kivaa huumorintajua, joka meillä kyllä saletisti natsaa.. (lue = äiti on tyytyväinen kun saa lapsen nauramaan omille hölmöille jutuilleen ja pelleilyilleen..)

Pari päivää sitten olimme lähdössä pyörällä kauppaan (auto hajosi, on korjaamolla pari viikkoa oletettavasti). Yritin laittaa Apiksen oman pyöräni turvaistuimeen, siinä onnistumatta - poika halusi ehdottomasti lähteä omalla pikkupyörällään. No, ajattelin että mikäpäs siinä, väsähtää varmasti ennen "koulunristeystä", ja lähdimme matkaan. Ei väsähtänyt, ei. Matka jatkui kahdella pyörällä, jopa melko sujuvasti enempiä pysähtelemättä, aina kirkonkylälle asti, ja sinne on sentään 5-6 kilometriä matkaa!! Härregud mää sanon, mää yritin kaikkeni että saisin sen jättämään pyöränsä siihen ja tulemaan mun kyytiin, mutta ei siinä auttanut maanittelu eikä uhkailu, omalla pyörällä oli päästävä perille asti. Kaupasta ostettu pillimehu kyllä maistui ja hiki valui norona kypärän alta (taas oli lämmintäkin se +28), mutta kovasti oli pyöränsä päälle heti kiipeämässä kun kaupasta selvittiin. Luojan lykky, naapurin pariskunta sattui paikalle autolla, ja sain salamannopeilla liikkeilläni kiskaistua pojan pyörän päältä oman pyöräni kyytiin, ja lähes yhtä nopeasti naapurin setä vei pikku-Helkaman pois näköpiiristä. Kotimatka olikin aika hiljainen, helle ja pyörämatka ottivat lopulta aika koville!

Tänään käytiin pikaisesti tutustumassa tulevaan ryhmäperhepäiväkotiinkin, jonne Apis luultavimmin ensi syksynä menee. Reissu meni hyvin, Apis saapasteli sisään kuin olisi aina siellä käynyt, ja istahti muiden lasten viereen jättämättä edes hajurakoa vieressä istuvaan isompaan tyttöön. Hoitajat ajattelivat että se on kulttuurellinen juttu, että me suomalaiset olemme ujompia ja haluamme katsella tilannetta rauhassa, kun taas tuollainen filippiino saattaa muitta mutkitta asettua taloksi? Tiedä häntä, Apishan on kyllä aina ollut aika sosiaalinen, eikä arastele juuri ketään.
Periaatteessa ryhmiksestä jäi ihan hyvä fiilis, ja tarkoitus olisi nyt kesän aikana käydä pikkuvisiittejä siellä, jotta lapset ja hoitajat tulisivat tutuiksi Apikselle (ja äidillekin, että tohtii lapsen sinne syksyllä jättää!). Hoitajien toivomuksesta syksymmällä, ennen virallista hoidon aloittamista, pitäisi myös tehdä pieniä kokeiluja, että Apis jätetään sinne esimerkiksi tunniksi hoitoon, jotta lapsi tottuu hoitoon jäämiseen ja siihen, että äiti ei tosiaankaan ole mukana siellä aina.

Loppuyhteenvetona vierailusta voisi sanoa, että ryhmäperhepäiväkodilla ja päiväkodilla on eronsa ja etunsa. Ryhmiksessä on kodinomainen tunnelma, kun taas päiväkodissa paneudutaan ehkä syvällisemmin pedagogisiin asioihin - onhan siellä hoitajillakin erilainen koulutus, joten ero on luonnollinen. Toistaiseksi en pysty sanomaan, mikä on lapselle parasta, kodinomaisuus ja sosiaalinen ympäristö, vai kasvatuksellisuus ja sosiaalinen ympäristö?? Tärkeintä nyt jokatapauksessa tässä vaiheessa on sosiaalisen ympäristön kasvu, ja toisaalta hoitopäiviä tulee Apikselle minun vuorotyöni vuoksi niin vähän, että loppujen lopuksi kai ihan sama.. Vanhemmathan kuitenkin sen kasvatuksen antavat, toivottavasti, heh.

Ihanaista kesää siis kaikille, tämä alku näyttää niin lupaavalta että innolla odotan seuraavia päiviä ja viikkoja!

Mahmoud the sheep

Kyllä, meille muutti oikea pässi! Olen jo vuosia haaveillut tontillemme pikku-kilistä, joka pitäisi huolen rehottavista niityistä, joilla ei ole meille mitään käyttöä (= liian suuri tontti!) Kilit ja etenkin aikuiset vuohet ovat vain siitä hankalia että ne kiipeilevät kaikkien aitojen yli ja jopa katoille asti. Työkaverini näytti ensin esimerkkiä, että pässin voi ostaa omakseen viidelläkympillä, ja kuljettaa sen kotiin Saabin takapenkillä. Siitä innostuneena aloitin vihjailevan, maanittelevan ja vaativan käännytystyön, ja lopulta mieheni suostui pässin hankintaan! Ja tässä hän on, Mahmoud! Siitä piti tulla Hombre, mutta eihän sinne Espanjan suuntaan ole kenelläkään mitään kytköksiä... Mahmoud on niiiin Saudi-nimi, että minusta oli hauska ajatus laittaa se pässille nimeksi! Saudi in memoriam.. heh.

Pässi kuljetettiin meillekin henkilöauton takakontissa, ja matka meni yllättävän hyvin. Pässi määkäisi pari kertaa ja katsoi parhaaksi pistää makuulle. Matkalla pysähdyimme jopa rautakaupassa ja pässi katseli kiltisti takaosastolta.

Sanonta lauhkea kuin lammas pitää ainakin toistaiseksi paikkansa, pässi on tosi kiltti ja sen lempeitä isoja silmiä katsoessa heltyy kyllä jokaisen sydän! Ja pelko siitä että se määkii yökaudet ei onneksi toteutunut - sehän on lähes mykkä! Se määkii ainoastaan silloin kun me tullaan ulos, jolloin se ikäänkuin tervehtii ja tulee juosten ja määkien vastaan. Toistaiseksi Mahmoudilla on siis vain panta kaulassa ja pitkä kettinki, jonka varassa se pääsee liikkumaan. Mies teki Mahmoudille tosi hienon sade- ja aurinkosuojan, jonne laitoimme kuivia heiniä syötäväksi ja lämmikkeeksi. Siellä se nytkin tyytyväisenä makaa!


Mahmoud oli pakko keriä heti ensimmäisenä iltana, turkki oli ihan vanuttunut ja likainen. Pässi pieneni puolella kun paksu villa saatiin kynittyä (tosi ammattimaisesti vanhoilla taloussaksilla..), ja varmasti helpotti sen oloa. Jälki ei ole ehkä kovin hieno mutta kyllä se näin kotioloissa välttää... :)

Härän talja

Tämä oli pakko hankkia!
Heitin uusitulle valkoiselle lattialle entisen maton, ja hyiiii kun se peitti koko ihanan lattian eikä näyttänyt yhtään hyvältä! Miehen kanssa mietittiin että pitäiskö vaan ostaa joku tumma pyöreä matto, kunnes jostakin päähäni pälkähti ajatus lehmän taljasta! Idea tuntui heti tosi hyvältä ja aloin saman tien googlaamaan mattoja. Tämä kaunokainen löytyi lopulta ihan Askosta, ja on aito brasilialainen härkä. Kallis hankinta mutta en ajatellut sitä kauppoja tehdessäni, tuntui että olin tehnyt hyvän sijoituksen. Toistaiseksi matto on ollut hyvä, ei luista niinkuin ryijymatot tekevät (oli pakko hankkia ryijymattojen alle liukuesteet kun uusi lattia on niin pirun liukas!), ei pölise eikä siitä irtoa karvaa. Jästipääkään ei kiinnostunut matosta sen kummemmin, nuuhkaisi kerran ja käpertyi kerälle matolle (myyjä sanoi että jotkut koirat kuulemma pillastuvat aidoista taljoista, vaikka ne onkin käsitelty hajuttomiksi..)!

Maton hoito-ohjeet on selkeät: imurointi ja tuuletus. Vastoin luuloani, irtokarvat ja roskat lähtevät matosta helposti kevyellä imuroinnilla, eivätkä jää "vastakarvaan" jumiin. Maton voi tarvittaessa pestä Marseille-saippualla (vielä on selvittämättä mistä sitä saa), ja taljan nahkapintaa (pohjaa siis) voi pehmittää nahanhoitobalsamilla, jota ostin mattokaupasta. Taljan pinta on ihana paljaalla jalalla, pehmeä kuin vain härkä voi olla... :) Mutta ohuthan se on, että ei siinä viitsi kauan köllötellä!

Remontti

Kevät on saanut aikaan sen että omakin aktiivisuus kasvaa, ja ehkä toukokuun alun pienellä lomallakin oli osuutensa asiaan - sai hetken ladata akkuja ja ylläripylläri, suunnitella kodin remonttia! Sillä välin kun me makailimme Kreetalla, remonttimies kävi hiomassa vanhat lankkulattiamme ja uudisti pinnan Osmo Colorin valkoisella puuvahalla. Lattiasta tuli kuin uusi, ja olen lopputulokseen tosi tyytyväinen! Koko koti sai lisää valoa lattian myötä!

No, kuinka ollakaan, uuden lattian vuoksi kymmenen vuotta sitten valkolakattu panelikattomme alkoi näyttää tosi tummalta ja vanhalta, eikä siinä lopulta auttanut kuin ottaa suti käteen ja urakoida koko alakerran katot uusiksi. Alunperin luulimme että katto pitää maalata, mutta maalikaupan täti onneksi valaisi että valkolakka riittää panelin vaalennukseen, kunhan laittaa useamman kerroksen lakkaa. Alla olevasta kuvasta näkee eron, vasemmalla entinen katto ja oikealla kahteen kertaan kuultolakattu katto! Big difference, isn't it! Hartiat oli jumissa mutta kyllä urakka kannatti, eikä tullut edes kalliiksi!

Karppausta

Toiveissa miinus 5 kg. Aloitin alakarppauksen (?) eli ainakin yritän vähentää hiilihydraatteja ja uusia reseptejä tulee kokeiltua nyt päivittäin. Ihan mieletöntä tuli kesäkurpitsalasagnesta:
2 kesäkurpitsaa, siivutetaan juustohöylällä siivuiksi
400 g jauhelihaa, paistetaan, maustetaan hyvin. Lisäsin tomaattipyreetä 1 purkin sekaan.
Levitetään kesäkurpitsat ja jauhis kerroksittain uunivuokaan. Ripsauttelin vähän suolaa kesäkurpitsaviipaleiden päälle makua antamaan, mutta ei olisi ollut pakko, jauhis oli niin hyvin maustettua. Nesteeksi 1 prk ruokakermaa, johon sulatettu 1/3 pakettia Oltermanni -sulatejuustoa, ja puolikas lihaliemikuutio. Tunti 180 asteessa, annetaan vetäytyä ennen tarjoamista. Nam. (kuva ei tosin tee oikeutta ruoan mahtavuudelle!)

Leivän olen korvannut näillä Mantelileivillä:
1 ps mantelijauhetta
4 kananmunaa
4 dl juustoraastetta
2 tl leivinjauhetta
1 dl porkkanaraastetta
1 dl auringonkukansiemeniä
-Kaikki ainekset sekoitetaan keskenään ja nostellaan pellille nokareiksi. Tosi helppoa ja nopeaa! Paistetaan 200 asteessa noin vartti.

Pyöreä matto

Aloitin tämän maton tekemisen jo viime kesänä, innnoissani että teen siitä ulkosaunaan uuden porrasmaton. Kuinkas ollakaan, projekti epäonnistui ja jäi kesken. Matosta ei siis tullut ensiyrittämällä mattoa, vaan kupruinen, kuppimainen räsyläjä. Ajattelin ensin että kyllä ne kuprut tallatessa tasaantuu, mutta ei, matto oli niin aaltoileva että ei sitä ois norsulaumakaan astunut suoraksi. Niinpä annoin matontekeleen lojua talven yli kaapissa kunnes kyllästyin potkimaan sitä takaisin joka kerran kun sen kaapin oven aukaisin. Purin maton kokonaan ja aloitin alusta. Purin, virkkasin, purin, virkkasin, kiroilin, virkkasin, kunnes meni hermot ja ylläripylläri - KVG auttaa aina. Oikean ohjeen mukaan matto pitää virkata niin, että lisäyksiä tekee tasaisesti (sen tiesinkin, mutten osannut tehdä sitä oikein). Joka kierroksella silmukoita vain virkataan enemmän lisäysten välillä (ahaa, siinä se juju! Pitää laskea!).
ELI:
ensimmäisillä sanotaanko 4 kierroksella lisätään joka toinen silmukka, seuraavalla kierroksella joka kolmas silmukka, seuraavalla joka neljäs jne. Tämä matto on halkaisijaltaan noin metri, ja lisäyksiä tein viimeisellä kierroksella enää joka 29. silmukka. Toistaiseksi matto on vessassa, mutta katsotaan kesän päälle siirtyykö se ulkosaunan eteiseen, niinkuin alkuperäinen idea oli.

Happy Easter!

Yhdessä touhuaminen on kyllä parasta, aivan ihana huomata kuinka pienestä lapsi innostuu ja että sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä jo löytyy kaksivuotiaaltakin! Pelkkä rairuohon istuttaminen oli Apiksen mielestä ihan huippuhommaa, kun sai läträtä paljain sormin mullan kanssa, ja hakea omalla kastelukannulla vettä ja kastella mullan. Yleensäkin veden kanssa läträäminen on näköjään lasten mielestä aivan ihanaa. Pari viikkoa sitten Apiksella oli ihan epäuskoinen ilme, kun ensimmäisen kerran vedettiin kurahaalarit ja kurakintaat päälle ja annoin pihalla vanhan tiskiharjan, ja opastin rännin alle, että katoppas kun täältä tulee vettä, niin tolla harjalla kastelet ja sitte voit pestä pyörän... ilme kertoi että yleensä tällaisesta on tullut noottia, mistäs nyt äiti tuulee??!

Pääsiäistä on siis valmisteltu ihan pienimuotoisesti tällä viikolla. Rairuohon lisäksi teimme muutamia pääsiäismunia maalaamalla ja ketjusilmukoita virkkaamalla. Apis oli aivan innoissaan pääsiäismunien maalaamisesta! Olin vähän epäuskoinen hommaan ryhtyessämme, arvelin että homma ei vielä 2-vuotiaalta luonnistuisi. Olin yllättynyt kuinka nopeasti Apis homman natsasi ja kuinka taitavasti maalaaminen sujui! Tosi tarkkaa työtä poika tekikin, ja ihana keskittynyt tuhina kuului vierestä! Maalasimme sormiväreillä, joten sotku lähti helposti lämpimällä vedellä pois, myös pöydästä ja kaapinovista.

Kuten kuvasta huomaa, jätkä on niin neitsyt joissakin asioissa. Munat piti maalauksen joka vaiheessa järjestellä tarkkaan riviin..Äitiinsä tullut, hehe.

Siinä ne ihanat munat nyt sitten roikkuu omenapuun oksilla. Toivottavasti saan oksat kukkimaan! Sain oksia läjän miehen siskolta, joka oli joutunut kaatamaan vanhan omenapuun pihaltaan. Kyllä niissä jo pienet silmut näyttää olevan, odotellaan!

Varastin kivan idean virkatuista munista miehen siskolta. Idea on helppo, vaatii vain virkkuukoukun ja erivärisiä villalankoja. Villalangasta virkataan ketjusilmukoita noin metrin pätkä, joka liimataan kananmunan pinnalle kierittäen. Innostuin niin että kananmunia piti puhallella tyhjäksi enemmänkin kuin oli tarve, ja nyt jääkaapissa odottelee munakasvärkit.. :)

Oikein iloista pääsiäistä kaikille!!!

Isi on tosi let's go!

Nyt se sitten on tapahtunut. Roolit ovat vaihtuneet niin, että pojasta on tullut isin poika. Aidosti olen siitä iloinen ja miehen puolesta tyytyväinen - näin sen pitikin mennä. Myös isä on tärkeä ja tuntuu hyvälle että lapsi näyttää sen niin aidosti. Mutta, mutta... miksi se silti kirpaisee vähän, kun lapsi huutelee kirjastossa isiä, ei äitiä? Miksi isi saa syöttää mutta äiti ei? Miksi en enää kelpaa! Järkevä minä tietää vastauksen, tunteellinen minä ei pohjimmiltaan halua hyväksyä sitä. Sydämestä riipaisi kun lapsi ei työpäiväni jälkeen halunnutkaan syliin, vaan vähän kuin pakeni paikalta, ihan kuin vierasti vähän aikaa! Kamalaa, eikö! Tuntuu pahalta, vaikka enkö juuri minä ole valitellut että on välillä rasittavaakin kun lapsi roikkuu vain äidin lahkeessa, vaikka isäkin on kotona?

No, tämä oli odotettavissa, tiesin että tämä tapahtuu kun minä menen töihin ja mies jää kotiin. Ja onneksi tuo "vierastaminen" kesti vain vähän aikaa, ja loppuillasta poika halusi kovasti jo syliin ja äidin piti tulla nukuttamaan, ja kaikesta näki että on se ikävä ollut lapsellakin. Ja pari viikkoa sitten lapsen sairastaessa mies sanoi, että näkee, että äidin syli on tärkeämpi silloin kun jotain sattuu tai on kipeänä, vaikka kuinka olisi normaalitilanteissa isin poika... Jotenka... kaikki on siis mennyt juuri niinkuin pitikin, ja isän ja pojan suhteen lähentyminenhän oli myös isän hoitovapaan pitämiselle yksi hyvä syy. Nyt täytyy siis miettiä omalle kohdalle se, kuinka paljon miestä kirpaisi ensimmäiset 9 kuukautta katsoa vierestä, kun aina vaan äiti, äiti ja äiti merkitsi hiukan enemmän. Niin että siitä saan!

Tulipa tästä vähän tyhmä postaus. No, muitakin aiheita oli.
Käytiin nimittäin neuvolassa viime viikolla. Poika oli kasvanut puolessa vuodessa 5 cm, eli on nyt 95 cm ja painaa melkein 15 kg, ja kasvukäyrillä menee vajaassa +1:ssä. Hurjaa kasvu onkin ollut, kun aika lailla tasan vuosi sitten Filippiineillä mitattu pituus oli 81 cm, sehän tekee 14 cm per vuosi. (mistä tulee mieleen että onneksi painoa on tullut vuodessa vain 3 kg...).

Hassu juttu sattui muuten eilen. Mummu oli käymässä ja pyysi näyttämään, miten Ifolorilta tehdään niitä kuvakirjoja (mistä tuli mieleen että pitäis tosiaankin tehdä se kuvakirja hakumatkasta). Esimerkkinä otin juurikin nuo meidän Filippiinien hakumatkakuvat, ja näytin niillä mummulle, miten kuvat siirretään kirjan sivulle. Siinä samalla tuli juteltua kaikesta hakumatkalla sattuneesta. Poika istui minun sylissä ja katseli hänkin kuvia, osoitteli henkilöitä ja näytti vakavalta. Kun aloin kertoa kuvasta, jossa minä pidän tuttipulloa juovaa poikaa sylissä (tässä vaiheessa olimme tunteneet vasta 15 min), poika kääntyikin yhtäkkiä ympäri ja tarrasi minua kaulasta ja alkoi hillittömästi itkeä. Itkin vähän itsekin, ja mummun kanssa olimme kumpikin huuli pyöreänä, että onko tosiaan muistissa nuo hetket? Jossain alitajunnassa? Kukaan ei tiedä, mutta päätin että se kuvakirja PITÄÄ nyt tehdä, jotta lapsikin saa katsella kuvia, ja voimme vaikka iltasatuna sitä kirjaa käännellä! Hitsi.

Jee, ja ylihuomenna mennään siskon kanssa järjestelmäkamera-kurssille, joten ehkäpä tälläkin palstalla näkyy parempia kuvia jatkossa? Sitä ennen, vielä yksi iltavuoro. Jaksaa, jaksaa!

Motherhood makes me sensitive (English practise part two)

Phew, told you earlier it is damn hard to be a working mom. At work I see lots of sick children, and have noticed my attitude with them have changed a lot. Few days ago we had a very sick child with severe shortness of breath. Situation demanded very fast actions from us nurses and doctors, and he survived - we actually saved his life. Afterwards I begun to tear of relief, and noticed only thought in my mind was "I won't let you die". Earlier I wouldn't have cried (I don't remember any case so touching as this was), and I thought it is motherhood that makes me that sensitive, especially with child patients.

Last couple of weeks I have had a nurse student with me, and she said she noticed how children and foreigners are close to my heart. I haven't thought it earlier, but now when I think about it, propably she is right. Maybe I am thinking childrens situations as a mom does - what if it was my own kid. I am glad I can help, I am capable to do something to help them.
And what comes to foreigners... hmm..dunno. Maybe it is just a thought I want to practise my English with them and that's why I crab them to my own patients. Anyhow, in Finland, in ER, in our little hospital, I am glad I can work in English, too. (Thanks to Saudi-year).

From one thing to another. As all moms must think (I believe all moms and parents have same feelings), so do I - my son is adorable and wonderful - he is just a miracle. Every day I am wondering how lucky I was to get him - feel like it was really a destiny that exactly HE end up to be OUR son. He really belongs to our family now, and couple of times it happened that people have forgotten he doesn't have our genes. For example his godparent asked what kind of milk he drinks, and when I answered "low lactose", she replied "of course, you have lactose intolerance, no wonder he has it, too".... And couple of days ago my sister was thinking how thick hair my son has, and at the same time she was thinking that it is not a wonder because his dad (my husband - so not a biological dad) has a thick hair as well... So, as a summary: no one thinks no more he is adopted. He is our son, no matter what the original heritage was. Isn't life amazing?

English practise, part I

This post I wanted to write in English, just because I have a feeling my english is getting rusty and I would need to practise it, and also because I know my sister would love to practise her English too! So, for everyone, here's my English - propably not perfect but definetly my best.

Spent a day in HOPLOP - neighbourhood indoor-amusement park - and had lots of fun! Spent easily almost 4 hours there and had runs, jumps, slides, cars, balls, and everything you can imagine for 1 to 15 years old - and even older! We parents climbed and ran as good as little ones and enjoyed every minute. As a good mom I had, of course, hot chocolate in a termos and ham-sandwiches in a plastic bag... and got to know own meals are not allowed! (and we didn't care).

Picture is showing our lovely every-day-life. I just have soooo warm feeling inside me to see this kind of things finally in our house. Tractors everywhere, cars to step on to, legos in a washing machine, toy-trees under a carpet. Especially now when I am working again, my son's toys make me smile when I come home again after a long shift. He is sleeping already, but his toys tell me what he has been doing before bed time. It is ((mostly)) emotionally) damn hard to be a working mom, but still, it is definetly worth it. My husband loves to stay home with our son, and I love to see my collagues again, and what's best - we don't need to find a proper kindergarten for him, yet. That is a problem of next autumn, I suppose. So, I could say, I will take 3 months free from work to stay at home with my son. How wonderful is that, huh?? From the end of the May till the end of the August!! Yahoooo!

At the moment it is totally freezing outside in Finland. Last 1,5 weeks it have been minus 30 degrees celcius, daytime a bit warmer, but still - 20 celcius. I have been missing my Saudi-times a lot during these colds. I am missing my Saudi-time in a every sector, that's for sure. My dear friends, I will never forget you. My work there - how educational it was! All the experiences I had - cannot describe it. I would need to have an own blog for that. But definetly, in this cold climet, I am dreaming of warmness I had there. I am shocked how cold and how long the winter could take. Even I spent only one year abroad - I can see the difference - it is way too cold here in Finland!!!

We Finns are survivors. How else you could explain we still live here?? My son is not originally a Finn, but still, he looks like nothing could harm him. No matter how cold it is, he puts all the cloths on (when pressured enough by mom or dad), and steps outside to spade a bit of snow... actually there is wonderful iglus and tunnels in a snow I should show you but my time now is limited! :)
Would need to go for a sleep now. Hope you understood my english and there wasn't bad mistakes after all. Would like to continue to write in English in a future, what would you readers (all you three?? haha) think??

Love,, Suvinka