Nyt se sitten on tapahtunut. Roolit ovat vaihtuneet niin, että pojasta on tullut isin poika. Aidosti olen siitä iloinen ja miehen puolesta tyytyväinen - näin sen pitikin mennä. Myös isä on tärkeä ja tuntuu hyvälle että lapsi näyttää sen niin aidosti. Mutta, mutta... miksi se silti kirpaisee vähän, kun lapsi huutelee kirjastossa isiä, ei äitiä? Miksi isi saa syöttää mutta äiti ei? Miksi en enää kelpaa! Järkevä minä tietää vastauksen, tunteellinen minä ei pohjimmiltaan halua hyväksyä sitä. Sydämestä riipaisi kun lapsi ei työpäiväni jälkeen halunnutkaan syliin, vaan vähän kuin pakeni paikalta, ihan kuin vierasti vähän aikaa! Kamalaa, eikö! Tuntuu pahalta, vaikka enkö juuri minä ole valitellut että on välillä rasittavaakin kun lapsi roikkuu vain äidin lahkeessa, vaikka isäkin on kotona?
No, tämä oli odotettavissa, tiesin että tämä tapahtuu kun minä menen töihin ja mies jää kotiin. Ja onneksi tuo "vierastaminen" kesti vain vähän aikaa, ja loppuillasta poika halusi kovasti jo syliin ja äidin piti tulla nukuttamaan, ja kaikesta näki että on se ikävä ollut lapsellakin. Ja pari viikkoa sitten lapsen sairastaessa mies sanoi, että näkee, että äidin syli on tärkeämpi silloin kun jotain sattuu tai on kipeänä, vaikka kuinka olisi normaalitilanteissa isin poika... Jotenka... kaikki on siis mennyt juuri niinkuin pitikin, ja isän ja pojan suhteen lähentyminenhän oli myös isän hoitovapaan pitämiselle yksi hyvä syy. Nyt täytyy siis miettiä omalle kohdalle se, kuinka paljon miestä kirpaisi ensimmäiset 9 kuukautta katsoa vierestä, kun aina vaan äiti, äiti ja äiti merkitsi hiukan enemmän. Niin että siitä saan!
Tulipa tästä vähän tyhmä postaus. No, muitakin aiheita oli.
Käytiin nimittäin neuvolassa viime viikolla. Poika oli kasvanut puolessa vuodessa 5 cm, eli on nyt 95 cm ja painaa melkein 15 kg, ja kasvukäyrillä menee vajaassa +1:ssä. Hurjaa kasvu onkin ollut, kun aika lailla tasan vuosi sitten Filippiineillä mitattu pituus oli 81 cm, sehän tekee 14 cm per vuosi. (mistä tulee mieleen että onneksi painoa on tullut vuodessa vain 3 kg...).
Hassu juttu sattui muuten eilen. Mummu oli käymässä ja pyysi näyttämään, miten Ifolorilta tehdään niitä kuvakirjoja (mistä tuli mieleen että pitäis tosiaankin tehdä se kuvakirja hakumatkasta). Esimerkkinä otin juurikin nuo meidän Filippiinien hakumatkakuvat, ja näytin niillä mummulle, miten kuvat siirretään kirjan sivulle. Siinä samalla tuli juteltua kaikesta hakumatkalla sattuneesta. Poika istui minun sylissä ja katseli hänkin kuvia, osoitteli henkilöitä ja näytti vakavalta. Kun aloin kertoa kuvasta, jossa minä pidän tuttipulloa juovaa poikaa sylissä (tässä vaiheessa olimme tunteneet vasta 15 min), poika kääntyikin yhtäkkiä ympäri ja tarrasi minua kaulasta ja alkoi hillittömästi itkeä. Itkin vähän itsekin, ja mummun kanssa olimme kumpikin huuli pyöreänä, että onko tosiaan muistissa nuo hetket? Jossain alitajunnassa? Kukaan ei tiedä, mutta päätin että se kuvakirja PITÄÄ nyt tehdä, jotta lapsikin saa katsella kuvia, ja voimme vaikka iltasatuna sitä kirjaa käännellä! Hitsi.
Jee, ja ylihuomenna mennään siskon kanssa järjestelmäkamera-kurssille, joten ehkäpä tälläkin palstalla näkyy parempia kuvia jatkossa? Sitä ennen, vielä yksi iltavuoro. Jaksaa, jaksaa!
Hui, ihan kylmät väreet tuli täälläkin kun luin tuon kuvien katselujutun. Tosihan se on, että lapsien muisti on ilmiömäinen ja muistavat yllättäviäkin juttuja ihan pienestä asti. Mutta ihana kuitenkin, että juttu meni noin että J haki sinusta turvaa ja aivan selvästi näytti tuolla reaktiollaan sen, että kuuluu teille. :)
VastaaPoistaSamoja juttuja itsekin olen miettinyt, että kun välillä isä on se tärkeä ja itse jää taka-alalle niin voi, että kirpaisee. Esimerkiksi teillä kun Eelis tippui ne portaat ja huutelikin heti isää.. silloin kyllä kirpaisi myös. Tiedän tunteen. Mutta oikeesti ihana, että isä on saanut teilläkin mahdollisuuden kokea tuon ihanan ja lähentävän tunteen.
Kylläpäs poika kasvaakin mallikkaasti ja kehitystä tapahtunut hurjasti. Kohta puhuukin ihan täysillä. :))