Kiirettä pitelee

Uskomatonta, miten nopeasti aika menee pienen kanssa! Olen jo miettinyt, tuliko blogi perustettua turhaan kun en ehdi sitä päivittää milloinkaan!? Kotiäitien kunnioitus on myös noussut hurjasti: miten useamman lapsen kanssa ehtii yhtään mihinkään kun yhdenkin kanssa on näin kiire? Pesukone ja varsinkin astianpesukone laulaa koko ajan, kuinka monta pesukertaa viikossa tulee 5- tai herrajumala 10-lapsisessa perheessä? Yhtäkkiä yksilapsisuus ei tunnukaan enää niin huonolta vaihtoehdolta.. Eipä silti, menisi se toinen lapsi varmaan siinä sivussa, kun yhden sotkuja korjaa.

Joka päivälle on viime ja tällä viikolla ollut menoja. On käyty neuvolassa ja lääkärineuvolassa, hammashoitolassa ja verikokeissa ja keuhkokuvissa.. Adoptiolapsille on siis suositeltu otettavaksi heti Suomeen tultua reilusti verikokeita, pissanäytteitä, kakkanäytteitä ja vielä keuhkokuvakin. Pikkuapina on kyllä ollut kiitettävän reipas joka paikassa, jopa röntgenreissu meni hienosti ja kuvat saatiin napattua eka yrityksellä. Poika oli myös venähtänyt kuukaudessa 4,5 cm, joten kasvukäyrä näyttää nyt ihan normisuomipojan mittoja. Olemme myös vierailleet äidin työpaikalla, joten uusia kasvoja ja paikkoja on tullut joka päivälle ehkä vähän liikaakin. Itsellä on huono omattunto ja epäilys että tämä liika meno vaikuttaa pojan kehittymiseen ja kotiutumiseen huonosti, ja siksi päätinkin että nyt vapun ajan olemme kotosalla enimmäkseen ja rauhoitumme kunnolla. Isikin pääsee perjantaina jo puoliltapäivin töistä, joten edessä on vähän pitempi viikonloppu, jee! Kumma kun viikonloppua odottaa, vaikka yksi kaveri sanoikin että sullahan on joka päivä viikonloppu nyt kun olet kotona! Mutta on se silti eri juhlallista, kun on viikonloppu, eikö!?

Yöt ovat olleet levottomia tällä viikolla, ja siitäkin joka yö syytän itseäni, että liikaa menoa ja uusia naamoja, nyt lapsi reagoi unissaan niihin... Muutamana yönä Pikkuapina on otettu meidän keskelle nukkumaan, missä se rauhoittuukin heti ja lopettaa itkun. Ajattelin vain että teenkö nyt kaikille hallaa kun valitsen helpoimman hiljentämiskonstin ja otan lapsen viereen, ja lapsi oppii siihen että eka itkulla pääsee pinnasängystä veke. Viime yönä sitten huomasin että itkupa ei ollutkaan enää "oikeaa" itkua, vaan ihan selvää teeskentelyä, eli huutoa ilman kyyneliä (tapahtuu päiväsaikaan jatkuvasti, jotta saa äidin huomion), ja päätin että nyt nukut omassa sängyssä.. Siinä kun silittelin 7 minuuttia (jep, katoin kellosta aikaa ku yöllä se 7 minuuttiakin tuntuu ikuisuudelta siinä tuuditella), niin poikahan nukahti. Tosin heräsi 20 minuutin päästä uudestaan itkemään, mutta rauhoittui taas silittelemällä ja nukkuikin aamuseiskaan asti. Puhuin sitten miehelle, kuinka RASKASTA MINUN siinä sängynvierellä on yöllä seistä, ja päätettiin siirtää pinnasänky niin lähelle meidän sänkyä että äitiraukan ei tarvi nousta yöllä sängystä vaan voi laittaa vaan käden pinnojen välistä ja alkaa puoliunissaan silittelemään. Hihii, katsotaan miten tämä toimii.
Tänään oli nimittäin taas niin touhukas päivä että jos liika meno on yöheräilyjen syynä niin ensi yönä kyllä heräillään. Käytiin nimittäin ensin naapurikunnassa siellä röntgenissä ja illaksi mentiin äipän työkaverille uutta taloa ja vauvaa katsomaan isolla porukalla, jokaisella tietysti lapset mukana.. Auts se oli aika meteliä se. Mutta talo oli moderni ja hiano, vähän keskenkin vielä, ja vauva söötti ja kiltti.

Ei mutta kello on jo sata, pikkuäippä lähtee pikkuapskan ja isoapskan viereen, tai siis väliin! (mutta haluaisi lukea edes muutaman sivun uudesta kirjasta! Kävin eilen kirjastossa eka kerran Suomeen tulon jälkeen ja sieltähän löytyi niin paljo kirjoja ettei kassiin mahtunu! Pikkuapinallekin löytyi Mauri Kunnasta, ne on niin hyviä että luin tänään yhden kirjan kokonaan ääneen vaikka poika huiteli välillä ihan muissa huoneissa ja hommaili enimmäkseen omiaan! Aattelin että määhän en välitä, mää luen sitte itelleni! Hö.)
Mutta nyt öitä!
Suska

Olen Neitsyt

Haluan olla täydellinen. Haluan, että koti on siisti, tiskit tiskikoneessa, pyykit pestynä, pyyhkeet järjestetty kaappiin värien ja kokojen mukaan, pöytäliina suorassa, kengät rivissä, pölyt pyyhittynä. Haluan kävellä yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, enkä ollenkaan ota huomioon että minulla on nyt 12-kiloinen lapsi vaunuissa työnnettävänä. Suutun kun hengästyn lenkillä. En ota huomioon myöskään sitä, että Saudeissa vietetyn vuoden aikana olen harrastanut liikuntaa noin viisi kertaa. Haluan että tukkani on aina nätisti ja ärsyynnyn kun näen peilistä meikittömän naamani. Silitän jopa vaatteet, mitä en ole koskaan tehnyt. Minä minä minä minä minä ------ STOOOOOP! Olenko kriisissä?

Kotiin palaaminen on tehnyt minusta jälleen täydellisyyden tavoittelijan. Kotilomalla ollessani mies totesi, että mukavaa että sustakin on tullut vähään boheemimpi, et siivoa läheskään koko ajan. Ja tässä sitä nyt ollaan. Nyt kun pitäisi hyväksyä että sotkua nyt vaan lapsen kanssa tulee, niin pienetkin asiat ärsyttävät - haluan kotini olevan täydellinen!! En ole täällä enää vain käymässä, vaan tämä on minun kotini, jossa saan siivota ja järjestää kaapit niinkuin haluan. Toisin sanoen yritän olla kuin oma äitini, sillä hän on ainut ihminen, joka tuohon kaikkeen pystyy. Tällä supernaisella on aina tuoretta pullaa, koti tuoksuu raikkaalle, kissan- ja koirankarvoja ei näy missään, vessanpytty kuurattuna, paperit järjestyksessä, ja siinä sivussa sillä on vielä aikaa vaihtaa kukkiin mullat ja tehdä muutama tiffany-lasityö, puhumattakaan siitä että tämä 60-vuotias käy vielä töissäkin. Adoptiovalmennuksessa piti muistella omaa lapsuutta. Kerroin juttuja, mitä olen tehnyt isän kanssa - kalastamista, värkkihuoneessa askartelua, verkkojen paulotusta, iltasatuja. Vaikka kuinka pinnistin, en muistanut minkälaista oli leikkiä äidin kanssa.
Haluanko siis että oma lapseni ei muista koskaan leikkineensä äidin kanssa? Vain siksi että äiti halusi olla täydellinen? No, todellisuus näyttää toisenlaiselta. Onhan sekin jotain, että saa kakkavaipan heitettyä ulos haisemasta. Ja ikkunan avaamalla saa raikastettua kodin nopeasti. Ja tänään pääsen parturiin, joten tukkakin näyttää hetken taas paremmalta.

Vieraita odotellessa..

Niin. Tylsäähän se olisi jos paikat olisivat aina järjestyksessä ja tip top, varsinkin silloin kun on vieraita tulossa. Äidin nätiksi laittautumisen hetki antoi Pikkuapinalle otollisen tilaisuuden napata puolikas vessapaperirulla ja silputa se lattialle käteviksi valmispaloiksi. Loppurullaa olikin sitten kiva levitellä vähän pidemmällekin asuntoon.
Kuluneiden viikkojen aikana on tullut esille myös muita seikkoja, joihin lapsiperheessä näköjään vaan on totuttava, eikä vähäisin niistä ole ainainen pieni epäjärjestys. Harva se tunti tulee astuttua jonkun palikan tai legon päälle. Toisaalta mukavampi se duplo jalan alla kuin aamuinen kaurapuuro, jota sitäkin löytyy mitä yllättävimmistä paikoista. Toinen tottumiskysymys on tuo jo kerran mainittu vessapaperi. Kerran kasteltu rulla toimii ihan hyvin kun sen antaa kuivahtaa pari päivää, se vaan ei enää ole niin pehmeää kuin mainostetaan. Vessapaperi myös löytyy enää harvoin omalta paikaltaan, tai sitä ei ole ollenkaan. Joka tapauksessa se on käden ulottumattomissa, ja tietenkin sen huomaa liian myöhään. Nooh, maallisia murheitahan nämä.

Tänään Pikkuapina tutustui tuleviin kummeihinsa ja se oli kyllä Pikkuapinalle ihastusta ensisilmäyksellä. Pikkuapina leväytti helmihampaisen hymynsä heti eteisessä ja antoi "eskimopusun" (eli hieroi nenäänsä tädin naamaan). Pikku tutustelun jälkeen uskalsi mennä jo syliinkin ja vierailun päätteeksi Pikkuapina nukahti kummitädin syliin. Taisi siinä tädinkin sydän sulaa..
Huomenna onkin ensimmäinen neuvolakäynti, jännää! :)

Kiva päivä

Tänä aamuna kävimme maistraatissa täyttämässä lomakkeen, jolla saamme Pikkuapinan Suomen väestörekisteriin ja sukunimen muutettua samaksi kuin meillä. Sosiaaliturvatunnuksen Pikkuapina saa kuulemma jo ensi viikolla, onpas nopeaa kerrankin! Sitten uhmasimme PAMin lakkoa ja yritimme shoppailla erinäisissä liikkeissä. Mukaan tarttui lelu-/sukkakoreja, pyörän turvaistuin ja hiekkalaatikkoleikkeihin tarvittavia tykötarpeita (onko Suomen kieli hukassa kun tuo sana oli niin kovin vaikea hahmottaa, eikä taida olla vieläkään oikein. Mies kommentoi vierestä, Isoapina!). Ainiin ja tietenkin pieni keltainen harava. Pikkuapina on kovin touhukas siivoamaan sisällä, joten arveltiin että oma haravakin täytyy olla, jotta pihatöihin päästään sitten oikein talkoilla kunhan piha tuosta kuivuu.
Kyllä multasormet jo syyhyääkin ja aiettä haisee niin ihanalle ulkona. Tuulettelen sisälläkin vähän väliä että tulisi ihana "ulon haju" sisällekin. Saudien jälkeen tämä raikas ja pölytön ilma tuntuu extraihanalta, ja tuntuu suorastaan ylölliseltä viedä pyykit narulle kuivumaan. Voisin siitä ilosta vaihtaa lakanatkin joka toinen päivä että saisin nukkua niissä maailman parhaalta tuoksuvissa ulkona kuivatuissa lakanoissa! Tosin, täytyy myöntää että joku haikeuden tippa tuli tänään ripsiin kun availin Saudeista lopultakin tulleita muuttolaatikoitani, ja haistelin vaatteita pesutarpeen määrittelyä varten. Ne haisi ihan mun saudikodille, ja tuli niin muistot sieltä mieleen... Takaisin en menisi mutta paljon ihania muistoja sieltä jäi, enkä päivääkään vaihtaisi pois siitä kokemuksesta... Niisk.

Käytiin samaisella maistraattireissulla ruokakaupassakin. Mies huomasi että eräältä kaljamerkiltä oli tullut uutuustuote, jota esiteltiin näkyvästi käytävän varrella. Päätettiin ottaa kaksi tölkkiä kyseistä juomaa, ja hitsi, että tuoreen äidin mielessä myllersi ja pää pyöri että näkeekö kukaan tuttu että meillä on KALJAA kärryissä. Ei siinä mitään, huomasin että muillakin lapsiperheillä oli jopa sikspäkkejä tai isompiakin, härregyydendo, kärryissään, mutta kun MEIDÄN lapsi on adoptoitu ja MEIDÄN pitäisi nyt olla kunnollisia ja VARMASTI just adoptiovanhempien kärryjä katotaan tarkemmalla silmällä kuin muiden kun huomaahan meistä nyt kilometrin päähän että lapsi ei ole kotimainen ja että se on tullut meille vasta viikko sitten!! Siis, yhtään tuttuahan siellä ei ollut, mutta JOS joku kuitenki sattuis näkemään tai no jos nyt ei tuttu oliskaan niin varmana jokainen siellä kaupassa kattoo just meitä. Puuuuuuuh. Selvittiin silti.

Illalla oli ohjelmassa meidän kummipojan ja Pikkuapinan serkun 6-vuotis zynttärit. Nyt pikkuapina näki ensimmäistä kertaa loputkin serkut eli 3-vuotiaan Prinsessan ja uusimman tulokkaan, 2-viikkoisen Aino-Olavin. Serkuista vanhin, kuukauden päästä 9 vuotta täyttävä Kuopus tuli jo ovella vastaan ja sai Pikkuapinan huojentumaan (Kuopuksesta tuli Idoli heti ensivisiitillä), kun olikin joku tuttu vastassa. Kuopus-Idolilla on aivan ihana isovelimäinen ote lapseemme, silittelee päätä, nostaa syliinsä ja riisui ulkovaatteetkin niin näppärästi että tuskin itse pystyisin samaan. Kyllä suku on rikkaus! Huomenna tuleekin toinen touhun päivä kun samaiset serkkupojat tulevat meille yökylään. Pojat ovat olleet meillä vauvasta saakka hoidossa milloin tunnin, joskus viikon, ja ovat yhtä rakkaita kuin olisivat omiamme (tästä tarinaa lisää ehkä myöhemmin), ja koska huomasimme kuinka paljon Pikkuapina heistä tykkää ja toisaalta leikkiseuraakin kaipaa, niin pyydettiin pojat heti meille kun mahdollista. Ainiin mutta ennen sitä Pikkuapinan ja äidin on pärjättävä kahdestaan kun Isoapina tunaroi.. eikäku turnajoi lentis-turnauksessa koko päivän. Huhuii, katotaan kiukuttaako enemmän kun on vain äitee paikalla.

Mikä rytmi?

Tapahtui tänä aamuna. Pikkuapinan ähinä herätti ja vilkaisin kelloa - 10.22! Täh?? Poika heräsi eka kerran neljältä, jäi unisena pinnasänkyynsä. Seuraava herätys oli seitsemältä, ei suostunut enää makamaan, joten nostin hänet meidän väliin parisänkyyn ja tuttipullo suuhun, nukuttais vielä, joohan?! Seuraavan kerran heräsinkin em.aikaan. En tiedä mitä poika oli puuhaillut mutta tuskin oli nukkunut siihen saakka. Iloinen ilme paljasti että vanhempien heräämistä oli odotettu jo tovin aikaa... Pikkuisen tuli huono omatunto kun vaippakin oli niin painava että poika tuskin pääsi kävelemään se jalassa. Onneksi oli napakat pikkuhousut tukemassa..haha.

Jännää!

Blogin aloittaminen on pyörinyt päässä siitä asti kun elämää Pikkuapinan kanssa aloiteltiin. Nyt se on sitten tässä - katsotaan jaksanko blogia päivittää. Ajattelin että tänne saisin helposti talteen omat muistot, hassut kommellukset, lapsen kehittymisen ja ihan vaan arjen sujumisen. Kaikki on niin uutta nyt Pikkuapinan kanssa. Tuore äiti ihmettelee joka päivä, onko tämä totta. Lapsi on kuin aurinko, sydän sulaa joka kerta kun äkkiarvaamatta märkä suukko läsähtää suoraan suulle, tai kun hyviä öitä toivotellessa lapsi hymyilee pinnasängystään ja vilkuttaa pullealla kädellään niin kauan että silmät lupsahtavat kiinni. Olemme ottaneet tavaksi lukea Pikkuapinalle satuja aina nukuttamaan mennessä, jotta suomen kieltä tulisi mahdollisimman paljon sinne pieneen alitajuntaan. Satujen lukeminen muulloin on lähes mahdotonta, sillä Pikkuapinan käsitys kirjojen lukemisesta on lähinnä mahdollisimman nopeasti sivujen kääntely, mielellään sivut pitäisi saada kirjasta irti ja jos mahdollista, kirjaa luetaan nurinpäin ja takaa eteenpäin. Totesimme myös että Pikkuapina jää kiltisti pinnasänkyynsä maitopullon kanssa, kun äiti tai isä lukee satua viereisellä sängyllä. Välillä sieltä koitetaan nousta ylös ja hurmata äiti iloisella juttelulla ("täätää-tyttytty-tyttö!??" Hä?), mutta kun äiti vaan jatkaa lukemista, niin Pikkuapina katsoo parhaaksi kellahtaa kuitenkin vaaka-asentoon. Ainahan kannattaa kokeilla, josko tämä ei olisikaan vielä nukkuma-aika...