On vaikeaa olla äiti

Poika sairasteli koko viikonlopun, kuumetta korkeimmillaan 39,5, pientä ripulointia. Kuumeesta aloin olla jo vähän huolissaan kun 3 tunnin päästä lääkkeenotosta lämpö oli jälleen 38,5... onneksi Filippiineiltä tuli ostettua ibuprofeiini-mikstuuraa, joten pystyttiin parasetamolin kanssa vähän titraamaan ja saatiin kuume aina laskettua. Nyt poika on jo reippaampi ja toista päivää kuumeeton, mutta selvästi edelleen toipilas. Itkee, kiukuttelee, kitisee, natisee, ei syö, juo onneksi, ei suostu kävelemään, ei suostu olemaan sylissä, ei lattialla, ei missään. Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen... Meni nimittäin hermot.

Jaksoin sairasta lasta tosi hienosti koko viikonlopun, kanniskelin, tuputin juomaa, tuputin lääkkeitä, pidin sylissä, laskin lattialle, nostin syliin, kävelin lapsi sylissä kun ei saanut istua. Jaksoin, koska lapsi oli selvästi sairas, selvästi huonovointinen. Heräsin tunnin välein hyssyttelemään, mittaamaan kuumetta, antamaan lääkkeitä ja juomaa. Puuh, ensimmäinen kuumeeton päivä, pitäiskö juhlia mansikkakakulla?? Lapsi jatkaa kiukuttelua, ei ole terve, mikään ei kelpaa, ruoka ei maistu, lusikat lentää, lapsi läiskii ja sylkee. Iltapuurolla menee hermot, hyvä ettei nyt lennä lautanen minun toimesta. Jätän lapsen syöttötuoliin huutamaan, juoksen ulos ja komennan miehen saunanlämmityksestä sisälle, en jaksa enää. Mies lähtee juoksun kanssa, en kysynyt ajatteliko että hullu jätit sen yksin sisälle!

Minulla on paha mieli, itkettää, on huono omatunto, tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja ajattelen että tämän takia en ole koskaan tullut raskaaksi, minun ei olisi pitänytkään saada lasta koska hermot ei pidä yhtään. Mies halaa ja vannoo että olen pärjännyt tosi hyvin, että olen vain väsynyt. Niin kai, koitan myöntää. Tuntuu pahalta silti, sekoan ajatuksissa, kuulostankin sekopäiseltä. ("nuo kärpäsetki tulee vittuileen, mää niin inhoan niitä!!!!" "Ai miksi sää niitä niin inhoat?!" "No ku ne tulee kutitteleen!!!Perkele!"

Lasta halaan kuin heikkopäinen, ajattelen että sille tuli hirveät traumat ja turvaton olo, itken ja pyydän anteeksi, vannon rakastavani. Poika hymyilee eikä tunnu muistavan koko episodista yhtään mitään, pölöttää omaa kieltään.

Sovitaan että nyt lomalla mies ottaa enemmän vastuuta. Sovitaan että seuraavan yön nukun vierashuoneessa ovet suljettuina. Näin tehdäänkin ja nukun heräämättä kuin tukki. Herään vasta kun koira haukkuu aamulla, alhaalla on jo aamutoimet tehty enkä ole kuullut hiiskaustakaan. Ai että teki hyvää. Tämä päivä ei ole lapsen puolesta ollut yhtään parempi, mutta minä olen taas jaksanut.

Sairastelua

Pojalle nousi eilen kuume. Ihan käsittämätöntä, kuinka huolissaan voi olla omasta lapsesta. Sairaanhoitaja sisälläni sanoi, että ei ole hätää, annat vaan kipu- ja kuumelääkettä ja riittävästi nesteitä. Äiti minussa unohti ammattinsa ja puristi tulikuumaa lasta sylissään, heijasi ja oli huolissaan. Sain uuden näkökulman työhöni - nyt ymmärrän niitä vanhempia, jotka kiikuttavat lapsensa päivystykseen kun kuume on noussut 2 tuntia sitten. Muutama kuukausi sitten pauhasin vielä muiden mukana töissä uusavuttomista vanhemmista... Niinpä niin, ei voi tietää ennenkuin on itse äiti. No, en sentään lähtenyt viemään lasta päivystykseen, heh.

Äitiys on herättänyt kummallisia ajatuksia muutenkin. Huolehdin jatkuvasti, että lapselle sattuu jotakin. En ole ylisuojeleva, ja uskallan antaa lapsen rimpuilla ja kiipeillä, juosta ja uida, siis olla normaali lapsi, heh. Sen sijaan MIELIKUVITTELEN mitä kamalampia onnettomuuksia, mitä lapselleni voisi sattua, kuten tippua kaivoon, uima-altaaseen tai mihin vaan vesisaaviin, jäädä auton alle, tai lapsi yksinkertaisesti vain lakkaa hengittämästä. Pystyn sentään nukkumaan, mutta herään aika monta kertaa yössä vain tarkistamaan että lapsi hengittää.

Sitten on ihan naurettavia ajatuksia ja pelkoja, kuten että mitä jos unohdan lapseni vaikka parkkipaikalle? Tai istumaan ostoskärryihin? Ottaisin vain ostokseni ja lähtisin muistamatta että minulla oli lapsikin mukana. En tarkoita että haluaisin niin tehdä, mutta jos vain yksinkertaisesti unohdan että minulla on lapsi!? Tilanne on kuitenkin niin uusi ja välillä tosi epärealistinen, edelleen, neljän kuukauden jälkeen ei meinaa uskoa että minusta on tullut äiti... Näihin kaikkiin pelkoihin liittyy huoli lapsen turvattomuudesta, siis että lapsi kokisi olonsa turvattomaksi jäätyään yksin istumaan ostoskärryihin (ja kuinka kauan minulla kestäisi ennenkuin sen huomaisin ja palaisin kauppaan takaisin ja siellä lapsi itkee turvattomana vieraat ihmiset ympärillään, kamalaa). Järkevää, huh?

Olen myös alkanut pelätä että minulle itselleni sattuisi jotakin. Miten käy pojan jos minä kuolen? Mitä jos minulle tulee syöpä ja joudun olemaan poissa kotoa? Jos ajan kolarin ja vammaudun? En luule että tämä johtuu epäluottamuksesta mieheeni, ei. Enkä luule olevani korvaamaton, vaikka tarkemmin ajatellen, taidan sitä ollakin, ainakin lapsen näkökulmasta. Äitihän on aina äiti. Ja nyt kun meidän lapsi on viimein äidin saanut, olisihan ihan kamalaa menettää se taas.

Ikaalisiin

Hip hei, nyt alkoi viikonloppu ja olemme matkalla Ikaalisiin Filippiini-adoptioperheitten tapaamiseen. Aamu oli yhtä kaaosta, minä pakkailin tavaroita ja koira ja lapsi seurasivat perässä, minne tahansa meninkin. Aluksi tosin koira oli ihan masentunut ja makasi vain omalla paikallaan, mutta kun huomasi että pakkaan senkin tavaroita, niin ei malttanut makoilla enää sen jälkeen ollenkaan. En tiedä miksi Apiskin oli niin innoissaan reissuun lähdöstä, juoksi mun perässä huoneesta toiseen ja ulos ja kikatteli ja kiljui vaan innosta. Ajattelin jossain vaiheessa että on tää aika rasittavaa kun molemmat seuraavat perässä, mutta toisaalta olis voinut olla niinkin että Apis yrittää estää mua kävelemästä ja tahtoo vaan syliin - päivät kun ovat olleet vähän semmoisia tällä viikolla. Matkaan päästiin ja nyt on pari tuntia ajettu, Apis just heräilee takapenkillä ja huutelee "Kato!" ja osoittelee tyhjiä peltoja (!) lasin läpi. Kyllä mokkula oli hyvä hankinta, just tänään sanottiin ppo-liittymä irti kun tää tuntuu toimivan ihan hyvin ja oli siis kahden viikon koeajalla käytössä. Kohta p-paikalle ja kaiketi kuskin vaihto...

Sanoja

Ihan oman muistin tueksi laitan tämän postauksen. Apis oppi pari päivää sitten sanomaan AUTO, ja toistelee sitä nyt jatkuvasti ja sanoo sen täysin selvästi. Muita uusia sanoja ovat titta (kissa), titti (tissi), peppe/peppi (pippeli) (opetellaan nämä perusjutut ensin, hehe). Auto ja kissa ovat ensimmäisiä sanoja, joita poika toistelee oma-aloitteisesti ja yksinäänkin, muut sanat tulevat edelleen aika pitkälti vain papukaijamaisesti perässä toistaen.

Aika hyvin on nämä anatomian oppitunnit tuottaneet tulosta, sillä yhtenä aamuna nostin pojan meidän sänkyyn, toiveissa saada nukkua vielä hetki. Minä nukuin alasti, koska meidän vintissä on aina +30 näin kesällä. Poika nosti lakanaa, ja alkoi osoitella, puristella ja painella nännejäni, kai ne näyttää joltain napeilta?? No siinä tuli opittua että se on tissi, ja poika alkoi osoitella näitä "tissejä" vuoronperään ja toisteli titti, titti, titti, titti. Yhtäkkiä taas näin kuinka lamppu oikein syttyi pojan päässä ja ilme kirkastui! Poika nosti lakanaa, osoitti minun jalkoväliin ja huusi PEPPI!!! Siis mistä tuonikäinen ymmärtää yhteyden tissien ja pippelin välillä?? Miksei se osoittanut vaikka mun nenää, kun se osaa senki sanana tai napaa?? Enkä oo kyllä koskaan pojalle väittänyt että äitilläki on "peppi" housuissa! :D

Ainiin ja huomenna suuntaamme Ikaalisiin Filippiini-adoptioperheitten tapaamiseen. Jännä nähdä herättääkö "maanmiesten" ulkonäkö pojassa mitään reaktioita. Viikonloppu poissa kotoa tekee kyllä hyvää itellekin, on tässä niin tiiviisti oltu viimeiset 3 kuukautta. Katsotaan jos reissu menee hyvin (4 h ajomatka ilman pysähdyksiä), niin voidaan alkaa suunnitella toistakin reissua tälle kesälle, ehkä vuokrataan asuntoauto, who knows? Saudeissa opittu huolettomuus matkoille lähtiessä on edelleen päällä. En oo pakannut mitään tai edes suunnitellut yhtään mitään... Nooh, kai sitä illalla ehtii.

Cup cakes

200 g margariinia, sulata
4 munaa
4 dl sokeria
7 dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
4 tl leivinjauhetta
2 tl kanelia
2 dl maustamatonta jugurttia
3 banaania

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää vaahtoon sulatettu margariini, jugurtti sekä keskenään sekoitetut kuivat ainekset. Lopuksi lisää survotut banaanit. Annostele muffinssivuokiin, paista 200 asteessa 18 minuuttia.
Jäähtyneiden muffinssien päälle kuorrute:

100 g pehmeää voita (käytin margariinia ja hyvää tuli)
200 g maustamatonta tuorejuustoa
10 dl tomusokeria
karamelliväriä tai kaakaojauhetta värjäykseen.

Itse käytin mansikanmakuista tomusokeria (pieni paketillinen + lisäksi iso paketillinen tavallista tomua) ja tuloksena heleä vaaleanpunainen kuorrute. Pursottimella kuorrutetta tulee tosi paljon, joten osaan muffinsseista levitin kuorrutetta lusikalla tasaiseksi kerrokseksi, nekin ihan hyvän näköisiä. Jos näpertely ärsyttää, tällä ohjeella ja kuorrutteella onnistuu varmasti myös pellillinen piirakkaa, ajattelin kokeilla joskus. Vähän vaihtelua niihin iänikuiseen mokkapaloihin, joita aina teen...

Matti Näsällä on asiaa.

Ihana, lämmin kesä! Mahtavaa kun ei tarvi aamulla miettiä mitä laittais päälle, ei välttämättä yhtään mitään, ulos vaan. Hillutaan vähissä vaatteissa, pelataan pihapelejä, grillataan ulkona, leikitään marjapensaiden välissä piilosta, käydään kasvimaalla tutkimassa joko olis kypsiä marjoja, pärskitään uima-altaassa, löhötään, otetaan aurinkoa ja NAUTITAAN!
PAITSI ETTEI NAUTITA!! Piha on mustanaan hyttysiä, noita itse Saatanan lähettiläitä sanon minä. Ne pilaa kaiken, siis ihan kaiken!!! Me ei oo ansaittu tätä! Meidän kuuluu olla ulkona ja nauttia ihanasta lämmöstä nyt kun sitä viimeinkin on tarjolla joka päivä eikä loppua hellejaksolle oo näkyvissä! Tälle on tultava loppu, maksoi mitä maksoi, mun mitta alkaa olla niiiiiin täynnä näitä. Siispä, huomenna inshallah olen onnellinen hyttysansan omistaja. Haen sen vaikka maan ääristä jos lähimmistä agrimarketeista ei löydy. Tutkin juuri nettiä ja kuulemma mosquito magnet toimii. Kato tuli ihan järkyttävä visio mieleen, että jos näitä sääskiä tänä vuonna on miljoona, siis jollain 100 neliön aluella, ja niistä jokainen munii tuhansia munia elinaikanaan, niin kuinka prkleen paljon niitä voi olla ensi vuonna, mää vaan kysyn!!?? Ei muuta ku adrenaliinipiikit jokaiselle taskuun, sillä anafylaktinen reaktiohan tommosesta jo sitten tulee jo postinhakumatkalla! Mää en niin kestä!

NO, jotain hyvääkin. Merenrannassa on ihanaa. Ei sääskiä eikä paarmoja. Poika nauttii ihan hulluna vedestä, kahlaa suoraa päätä veteen ja pois saa houkutella! Takuuvarma lapsen väsyttäjä, ja vieläpä kaikkien mielestä tosi hauska. Tänäänkin oltiin koko ilta rannalla, ja vielä puoli 8 maissa tarkeni tosi hyvin uikkareilla, ranta oli tyhjä ja me nautittiin lämpimästä vedestä ja lapsen riemusta. Koira nautti myös, ei ehkä uinnista niinkään mutta rannalla juoksentelusta ja kepin heittelystä sitäkin enemmän. Ah, ollapa mökki just tommoisella paikalla. (Pakko myöntää että katselin kaihoten uimarannalta näkyviä mökkejä, joiden eteen ihanasti ilta-aurinko paistoi ja meri kimalsi suoraan edessä. Ajattelin että jos jokin noista tulis myyntiin, ostaisinko? Olis ihana remontoida omaa mökkiä. Siinä uusi unelma toteutettavaksi...)