Poika sairasteli koko viikonlopun, kuumetta korkeimmillaan 39,5, pientä ripulointia. Kuumeesta aloin olla jo vähän huolissaan kun 3 tunnin päästä lääkkeenotosta lämpö oli jälleen 38,5... onneksi Filippiineiltä tuli ostettua ibuprofeiini-mikstuuraa, joten pystyttiin parasetamolin kanssa vähän titraamaan ja saatiin kuume aina laskettua. Nyt poika on jo reippaampi ja toista päivää kuumeeton, mutta selvästi edelleen toipilas. Itkee, kiukuttelee, kitisee, natisee, ei syö, juo onneksi, ei suostu kävelemään, ei suostu olemaan sylissä, ei lattialla, ei missään. Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen... Meni nimittäin hermot.
Jaksoin sairasta lasta tosi hienosti koko viikonlopun, kanniskelin, tuputin juomaa, tuputin lääkkeitä, pidin sylissä, laskin lattialle, nostin syliin, kävelin lapsi sylissä kun ei saanut istua. Jaksoin, koska lapsi oli selvästi sairas, selvästi huonovointinen. Heräsin tunnin välein hyssyttelemään, mittaamaan kuumetta, antamaan lääkkeitä ja juomaa. Puuh, ensimmäinen kuumeeton päivä, pitäiskö juhlia mansikkakakulla?? Lapsi jatkaa kiukuttelua, ei ole terve, mikään ei kelpaa, ruoka ei maistu, lusikat lentää, lapsi läiskii ja sylkee. Iltapuurolla menee hermot, hyvä ettei nyt lennä lautanen minun toimesta. Jätän lapsen syöttötuoliin huutamaan, juoksen ulos ja komennan miehen saunanlämmityksestä sisälle, en jaksa enää. Mies lähtee juoksun kanssa, en kysynyt ajatteliko että hullu jätit sen yksin sisälle!
Minulla on paha mieli, itkettää, on huono omatunto, tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja ajattelen että tämän takia en ole koskaan tullut raskaaksi, minun ei olisi pitänytkään saada lasta koska hermot ei pidä yhtään. Mies halaa ja vannoo että olen pärjännyt tosi hyvin, että olen vain väsynyt. Niin kai, koitan myöntää. Tuntuu pahalta silti, sekoan ajatuksissa, kuulostankin sekopäiseltä. ("nuo kärpäsetki tulee vittuileen, mää niin inhoan niitä!!!!" "Ai miksi sää niitä niin inhoat?!" "No ku ne tulee kutitteleen!!!Perkele!"
Lasta halaan kuin heikkopäinen, ajattelen että sille tuli hirveät traumat ja turvaton olo, itken ja pyydän anteeksi, vannon rakastavani. Poika hymyilee eikä tunnu muistavan koko episodista yhtään mitään, pölöttää omaa kieltään.
Sovitaan että nyt lomalla mies ottaa enemmän vastuuta. Sovitaan että seuraavan yön nukun vierashuoneessa ovet suljettuina. Näin tehdäänkin ja nukun heräämättä kuin tukki. Herään vasta kun koira haukkuu aamulla, alhaalla on jo aamutoimet tehty enkä ole kuullut hiiskaustakaan. Ai että teki hyvää. Tämä päivä ei ole lapsen puolesta ollut yhtään parempi, mutta minä olen taas jaksanut.
Voi sinua ystäväni.. et ole yhtään huono äiti!!!! Ei kukaan jaksa päivästä toiseen kanniskella itkevää ja sairasta lasta jollei saa itsekin levätä välillä. Eikä se tee sinusta yhtään huonompaa jos myönnät olevasi väsynyt, päinvastoin silloin teet myös lapsesi parhaaksi, saat hoitoapua sekä saat itsekin levätä. Ei muuta kuin enemmän vastuuta myös miehelle.. uskon, että kultainen keskitie löytyy ja saatte molemmat aikaa myös itselle. Toivon kovasti ainakin. :)
VastaaPoistaVoin niin kuvitella miltä sinusta on tuntunut.. ei ole helppoa kun on itse niin väsynyt, että antaisi vaikka mitä siitä hetkestä että saisi itse olla rauhassa.. Mutta onneksi pienen lapsen hymy tai pusu poskelle kuittaa monestikin kaiken sen "kurjuuden" mitä on vastikään kokenut.. sen jälkeen ei voi kun nauraa kun toinen osaa vetäistä oikeasta narusta oikealla hetkellä. :D Toivon paljon sellaisia hetkiä myös sinulle.. :D ja kumpa voisikin nukkua varastoon.. :)) Toivottavasti tauti olisi jo hellittänyt.. tosin, meiläkin sitä riehuu täällä.. kopkop... kauhulla odotan milloin tauti iskee.. poitsu aloittaa tarhan ensi viikolla pitkän kesätauon jälkeen ja varmasti imaisee kaikki taudit itseensä tauon jälkeen...