Isi on tosi let's go!

Nyt se sitten on tapahtunut. Roolit ovat vaihtuneet niin, että pojasta on tullut isin poika. Aidosti olen siitä iloinen ja miehen puolesta tyytyväinen - näin sen pitikin mennä. Myös isä on tärkeä ja tuntuu hyvälle että lapsi näyttää sen niin aidosti. Mutta, mutta... miksi se silti kirpaisee vähän, kun lapsi huutelee kirjastossa isiä, ei äitiä? Miksi isi saa syöttää mutta äiti ei? Miksi en enää kelpaa! Järkevä minä tietää vastauksen, tunteellinen minä ei pohjimmiltaan halua hyväksyä sitä. Sydämestä riipaisi kun lapsi ei työpäiväni jälkeen halunnutkaan syliin, vaan vähän kuin pakeni paikalta, ihan kuin vierasti vähän aikaa! Kamalaa, eikö! Tuntuu pahalta, vaikka enkö juuri minä ole valitellut että on välillä rasittavaakin kun lapsi roikkuu vain äidin lahkeessa, vaikka isäkin on kotona?

No, tämä oli odotettavissa, tiesin että tämä tapahtuu kun minä menen töihin ja mies jää kotiin. Ja onneksi tuo "vierastaminen" kesti vain vähän aikaa, ja loppuillasta poika halusi kovasti jo syliin ja äidin piti tulla nukuttamaan, ja kaikesta näki että on se ikävä ollut lapsellakin. Ja pari viikkoa sitten lapsen sairastaessa mies sanoi, että näkee, että äidin syli on tärkeämpi silloin kun jotain sattuu tai on kipeänä, vaikka kuinka olisi normaalitilanteissa isin poika... Jotenka... kaikki on siis mennyt juuri niinkuin pitikin, ja isän ja pojan suhteen lähentyminenhän oli myös isän hoitovapaan pitämiselle yksi hyvä syy. Nyt täytyy siis miettiä omalle kohdalle se, kuinka paljon miestä kirpaisi ensimmäiset 9 kuukautta katsoa vierestä, kun aina vaan äiti, äiti ja äiti merkitsi hiukan enemmän. Niin että siitä saan!

Tulipa tästä vähän tyhmä postaus. No, muitakin aiheita oli.
Käytiin nimittäin neuvolassa viime viikolla. Poika oli kasvanut puolessa vuodessa 5 cm, eli on nyt 95 cm ja painaa melkein 15 kg, ja kasvukäyrillä menee vajaassa +1:ssä. Hurjaa kasvu onkin ollut, kun aika lailla tasan vuosi sitten Filippiineillä mitattu pituus oli 81 cm, sehän tekee 14 cm per vuosi. (mistä tulee mieleen että onneksi painoa on tullut vuodessa vain 3 kg...).

Hassu juttu sattui muuten eilen. Mummu oli käymässä ja pyysi näyttämään, miten Ifolorilta tehdään niitä kuvakirjoja (mistä tuli mieleen että pitäis tosiaankin tehdä se kuvakirja hakumatkasta). Esimerkkinä otin juurikin nuo meidän Filippiinien hakumatkakuvat, ja näytin niillä mummulle, miten kuvat siirretään kirjan sivulle. Siinä samalla tuli juteltua kaikesta hakumatkalla sattuneesta. Poika istui minun sylissä ja katseli hänkin kuvia, osoitteli henkilöitä ja näytti vakavalta. Kun aloin kertoa kuvasta, jossa minä pidän tuttipulloa juovaa poikaa sylissä (tässä vaiheessa olimme tunteneet vasta 15 min), poika kääntyikin yhtäkkiä ympäri ja tarrasi minua kaulasta ja alkoi hillittömästi itkeä. Itkin vähän itsekin, ja mummun kanssa olimme kumpikin huuli pyöreänä, että onko tosiaan muistissa nuo hetket? Jossain alitajunnassa? Kukaan ei tiedä, mutta päätin että se kuvakirja PITÄÄ nyt tehdä, jotta lapsikin saa katsella kuvia, ja voimme vaikka iltasatuna sitä kirjaa käännellä! Hitsi.

Jee, ja ylihuomenna mennään siskon kanssa järjestelmäkamera-kurssille, joten ehkäpä tälläkin palstalla näkyy parempia kuvia jatkossa? Sitä ennen, vielä yksi iltavuoro. Jaksaa, jaksaa!

Motherhood makes me sensitive (English practise part two)

Phew, told you earlier it is damn hard to be a working mom. At work I see lots of sick children, and have noticed my attitude with them have changed a lot. Few days ago we had a very sick child with severe shortness of breath. Situation demanded very fast actions from us nurses and doctors, and he survived - we actually saved his life. Afterwards I begun to tear of relief, and noticed only thought in my mind was "I won't let you die". Earlier I wouldn't have cried (I don't remember any case so touching as this was), and I thought it is motherhood that makes me that sensitive, especially with child patients.

Last couple of weeks I have had a nurse student with me, and she said she noticed how children and foreigners are close to my heart. I haven't thought it earlier, but now when I think about it, propably she is right. Maybe I am thinking childrens situations as a mom does - what if it was my own kid. I am glad I can help, I am capable to do something to help them.
And what comes to foreigners... hmm..dunno. Maybe it is just a thought I want to practise my English with them and that's why I crab them to my own patients. Anyhow, in Finland, in ER, in our little hospital, I am glad I can work in English, too. (Thanks to Saudi-year).

From one thing to another. As all moms must think (I believe all moms and parents have same feelings), so do I - my son is adorable and wonderful - he is just a miracle. Every day I am wondering how lucky I was to get him - feel like it was really a destiny that exactly HE end up to be OUR son. He really belongs to our family now, and couple of times it happened that people have forgotten he doesn't have our genes. For example his godparent asked what kind of milk he drinks, and when I answered "low lactose", she replied "of course, you have lactose intolerance, no wonder he has it, too".... And couple of days ago my sister was thinking how thick hair my son has, and at the same time she was thinking that it is not a wonder because his dad (my husband - so not a biological dad) has a thick hair as well... So, as a summary: no one thinks no more he is adopted. He is our son, no matter what the original heritage was. Isn't life amazing?