Kuinka usein ajattelenkaan että pitäisi tallentaa kaikki arjen ihanat hetket jonnekin, ja kuinka vähän vaivaa se loppujen lopuksi veisi! Siitä huolimatta olen niin "kiireinen" ettei mitään ehdi tallentaa, hyvä jos valokuvia otan joskus. Niin sääli. Omaankaan muistiin ei voi tallentaa loputtomiin asioita, hyvät sutkautukset (siis lapsen suusta tulevat) unohtuvat uusien tieltä niin helposti.
Apis on jo iso poika, täytti juuri neljä ja kurvailee pitkin pihoja uudella ( = miehen serkun pojan vanhalla mutta uuteen uskoon tuunatulla) pyörällään, puhuu hyvällä suomenkielellään kaikki pyörryksiin ja herrantähden, KYSELEE! Kuinka pieni ihminen voikin olla niin järjettömän kiinnostunut ihan kaikesta!! Edelliseen kysymykseen tuskin ehtii vastata kun tulee jo uusi kysymys, tietenkin edellistä pulmallisempi. Olemme myös joutuneet jo nyt kiusallisten ja vaikeitten kysymysten äärelle, kuten että mistä ne vauvat sinne mahaan menevät, suustako? Ja että mistä kummasta ne sitten tulevat ulos, tehdäänkö mahaan ovi? Lisäksi kysymykset tulevat yleensä niin äkkiarvaamatta ettei niihin ole ehtinyt ollenkaan varautua, vaan on pakko ehtiä muutamassa sekunnissa miettiä vastauksesta kaiken kattava (joka on turha yritys), nelivuotiaan ymmärrettävä (myöskin turha yritys), sekä lisäksi pienen korville sovelias. Ja kun luulee päässeensä pälkähästä niin lapsi jääkin asiaa pohtimaan ja palaa aiheeseen jälleen äkkiarvaamatta muutaman päivän tai viikon kuluttua.
Näin kävi tänä aamuna. Heräsin aamulla kirkkaaseen lapsenääneen "Äiti, miten kissat synnyttää?!". Unihiekat vielä silmissä mutisin jotain epämääräistä, mutta varsinainen asia olikin se, miten hän on voinut siellä Filippiineillä olla minun mahassa. Noh, ei auttanut kuin koettaa ensin neuvotella että voitaisko tästä keskustella sitten kun ollaan kunnolla herätty, mutta eihän tärkeä asia voinut odottaa.
Lopulta aamuhetkestä tulikin ihan koskettava ja mukava, kun köllöttelimme sängyssä ja minä kerroin taas uudestaan ja uudestaan tarinaa Filippiinien äidistä, ja kuinka Apis kasvoi hänen mahassaan ja minä tulin hänen äidikseen vasta paljon myöhemmin. Asioiden oikea laita tuli kesällä kerrottua Apikselle ihan vahingoissa, kun olimme menossa katsomaan uutta vauvaa kaverin perheeseen. Yksi kysymys johti toiseen ja lopulta siihen onko Apiskin ollut äidin mahassa. Olin luullut että tällaiset kysymykset tulevat joskus paljon myöhemmin, enkä siis ollut mitenkään varautunut kertomaan lapsen biologisesta äidistä vielä. En voinut kuitenkaan valehdellakaan, vaan ajattelin että lapsen on hyvä kasvaa tämän adoptioasian kanssa, ymmärtäköön siitä tällä hetkellä kuinka vähän tahansa. Sinä päivänä tarina Filippiinien äidistä kuultiin ehkä 200 kertaa, seuraavana päivänä vähintään yhtä monesti. En voinut muutakaan kuin kertoa niin kauan kuin lapsi kyselee, asiahan on meidän kaikkien elämässä lopulta niin tärkeä. Pikkuhiljaa kyselyt vähenivät ja tarinakin oli haalistunut vain hauskaksi tarinaksi, kunnes tänä aamuna siinä oli taas vakava sävy. Selvästi "kaksi äitiä" hämmentää ja asioihin on saatava tarkennusta. Voin vain olla avoin ja... niin, olla äiti. Sitähän se lapsi eniten kaipaa, turvallisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti