En aloita taas samalla virrellä siitä kuinka hankalaa blogin pitäminen minulle on. Käyn ihan pokkana suoraan asiaan, kuin edellinen kirjoitukseni olisi eiliseltä!
Aika on mennyt ihan mieletöntä vauhtia. Vaikka samalla kertaa aika matelee, päivät ovat samankaltaisia, silti viikot hujahtavat ohi. Yhtäkkiä sitä havahtuu että härreguud poika on ollut meillä jo 7, 8, 9 kuukautta, kuinka paljon se on kasvanut, kuinka paljon oppinut uusia asioita, kuinka hänestä on tullut jo iso poika kun hakumatkan kuvissa näyttää vielä niin pieneltä! Niin ihana muistella hakumatkaa mutta samalla on huojentunut olo - olemme kotona ja kaikki on hyvin. Pojan sopeutuminen on kaikenkaikkiaan näin jälkikäteen (tai mistä minä tiedän onko liian aikaista vieläkin sanoa "näin jälkikäteen") mennyt niin mallikkaasti, että täytyy itseäänkin muistuttaa että lapsi on adoptoitu. Oikeasti, ei se siltä enää tunnu! Tosin, unohtavat sen näköjään muutkin. Pojan kummitäti erehtyi sanomaan että eihän se kumma jos pojalla on laktoosi-intoleranssi, kun sullakin on... ennenkuin hetken päästä repesimme kumpikin nauramaan, että eihän se multa oo sitä voinut periä..
Mutta kiistatta minä olen tämän lapsen ehkä maailman tärkein ihminen (isin kanssa yhdessä tietenkin), ja se tuntuu niin mielettömältä, niin oikealta ja aivan ihanalta. Nyt tiedän, mihin olen 10 vuoden ajan pyrkinyt. Se on tämä tunne, että rakastaa pikkuistaan enemmän kuin mitään koskaan ikinä, ja on valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Enkä jää osattomaksi minäkään. Lapsen suukosta tai halista tulee tunne - näin sen piti mennä.
Jotta kyyneleet silmistäni kuivuisivat (olen kamalan herkkä nykyään ja tirauttelen omille ajatuksilleni aika usein), listaan tähän nyt joitakin uusimpia sanoja, opittu siis noin kuukauden aikajanalla. Ihan vaan että ne olisivat jossain ylhäällä, tämähän on myös päiväkirja minulle. Sanoja on nyt alkanut tulemaan liukuhihnalta, siis ihan kaikkea yrittää toistaa perässä, mutta tässä suosikkisanat.
Tarkemmin ajatellen kaikki eivät edes ole sanoja, eli onko tämä Apis - Suomi -sanakirja:
kaiu-i = kaivuri
too! = traktori
käy-y = kärry / peräkärry
äitiä = äiti
äitiä = isi
pimiä = pimeää
pipiää = jokin käy kipeää
töisä = isi on töissä
pääl = laita tv/radio päälle / laita valot päälle
manna = lammas / Late Lammas (ihan huippu! Pyörii säännöllisesti meillä)
valo = valo!?
pois = mennään pois, ota sukat/housut/jne pois
ei, en, ei, ei, ei... (miten niin 2-vuotiaalla alkaa tulla oma tahto?? eihän se mitään halua tehdä! Ainakin jos kysyy)
No eihän niitä nyt niin kamalasti tähän saanut mietittyä.. pitänee päivittää listaa joskus.
Vuosi siis vaihtuu. Minä lähden töihin, mies jää kotiin - ihanaa. Oikeasti, kaipaan töitä ja työkavereita. Kaipaan aikuista seuraa. Uskon että muutos tekee hyvää meille kaikille, nyt tuntuu että äiti on vähän liiankin tärkeä ja isi-raukka jää syrjään. Eli tuntuu sopivalle lähteä töihin juuri nyt. Aikaisemmin en olisi raskinutkaan, tämä oli sopiva aika olla kotona.
Näihin tunnelmiin - ihanaa Uutta Vuotta!
torstai 30. joulukuuta 2010
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Minne katosi päi-ivät...??
Siis minne katosi elokuu, syyskuu, koko syksy? Blogin pitäminen on turhaa, jos sinne ei koskaan kirjoita mitään! Yritän parantaa tapani ja kestää myös oikuttelevaa nettiyhteyttä. Pinnani on nimittäin kaksivuotiaan kanssa venynyt niin pitkäksi että tuskin edes äärettömän hidas nettiyhteys saa minua enää raivon partaalle (uskoo ken haluaa: (%&?!!##RR)!).
Kesäloman jälkeen on tapahtunut paljon. On vietetty ensimmäisiä synttäreitä (tosin pojalle jo toiset, mutta ensimmäiset täällä kotona), opeteltu potta-asioita (tällä hetkellä aika hyvä onnistumisprosentti ykkösen suhteen. Riippuu täysin vanhempien viitseliäisyydestä, kasvaako saldo päivittäin vai ei. Aina ei vain jaksa. Ja se vessan mattokin on pesty niin monesti että puhki menee kohta, eli ihan hyvä pitää välipäiviä joskus). Kesäloman jälkeen jätettiin tuttipullo ilman itkuja pois, siirrettiin pinnasänky vierashuoneeseen ja nyt Apis nukkuu omassa pikkusängyssään, voisiko sanoa tosi hyvin - kerran, pari yössä tulee viereen mutta nukahtaa peittelyn jälkeen taas omaan sänkyynsä.
Poika myös kasvaa silmissä. Keväällä ostetut kengät ja vaatteet alkavat jo olla pieniä. Neuvolassakin käytiin, ja jos entisaikojen mittareihin on uskominen, niin pojasta tulee 180-senttinen mies sitten joskus (siis kaksivuotiaana lapsi olisi puolet aikuisiän mitastaan). Aikamoinen roikale noin aasialaiseksi?!
Mutta tärkein on vielä sanomatta. Saimme "välimme selviksi" sosiaalityöntekijän kanssa ja paperit adoption vahvistamista varten matkaan!! Tosin luvattu viikon odotusaika on venynyt nyt kuukaudeksi, mutta soitto käräjäoikeuden kansliaan viime viikolla kertoi, että asiaamme käsitellään juuri... joten toiveissa on, että tällä viikolla saisimme tuon odotetun vahvistuksen ja LAPSI OLISI VIRALLISESTI MEIDÄN!! (Samalla sukunimi muuutetaan samaksi kuin meillä, ihanaa!) Tuntuu niin kummalliselta, että me emme vieläkään ole virallisesti lapsen huoltajia, vaikka tuntuukin että lapsi on ollut meillä jo iät ja ajat. No, yli-yli-ylihuomenna tulee vasta tasan 6 kuukautta siitä kun kotiuduimme Suomeen, joten eiköhän tämä ihan odotetussa aikataulussa kuitenkin etene.
Viikonloppuna sitten juhlitaan Pikkuapinan ristiäisiä, tosin hänen kohdallaan se on kasteen vahvistus -juhla, sillä Apishan on kastettu jo Filippiineillä vauvana. Nyt annamme biologisen äidin antaman etunimen lisäksi toisen nimen (ehkä kaksikin?? huu), ja samalla poika saa suomalaiset kummit ja siunataan perheen ja seurakunnan jäseneksi. Kuulostaa hyvältä, huh?
Nimiasiaa tulee mietittyä melkein päivittäin. Alusta asti oli melkein selvää, että pidämme biologisen äidin antaman etunimen pojalla. Se on kuitenkin ainut asia, minkä poika on saanut mukaansa alkuperäiseltä äidiltään, ja toisaalta poika oli luovutusvaiheessa jo 1,5 -vuotias, joten ei hennottu muuttaa nimeäkin kun kaikki muu tuttu muuttui. Ja nimi on nätti.
Mutta. Kun se ei ole suomalainen nimi. Siksi tulee mietittyä miten siihen ystävät ja kaikki muu kansa tottuu. Toisaalta, ei ole poikakaan suomalaisen näköinen, miksi sen nimeksi sitten pitäisi laittaa Erkki? Onhan siihen itsekin tottunut, miksei siis päiväkodin väki ja koulun väki ynnä muut tulevaisuuden heebot.
Kaksivuotiaan kanssa ei tule tekemisen puute. Eilen tuli ylimääräinen suihkureissu kun poika oli löytänyt ihanan BodyShopin ISON rasvapurkin ja voidellut koko paksun tukkansa sillä vihertävällä voiteella (onni on omistaa erilaisia rasvoja, olisittepa nähneet sen onnellisen hymyn kasvoilla, ja kuulleet huudon "kato!!". En voinut olla vihainen, mutta yritin näyttää pokerinaamaa).
Tänään lähdimme pyöräilemään, mutta puolimatkassa meno hyytyi eikä poika suostunut edes istumaan pyörän selässä että olisin voinut työntää hänet kotiin. Ihan makaroonia siinä keskellä tietä. Ei kelvannut reppuselkä, tietenkään silloin. Ei auttanut kuin napata poika kainaloon ja jättää pyörä siihen tienvarteen, koira ja sählymaila toisessa kädessä. Voin sanoa että hauikset oli jälleen koetuksella ja kahvekuppi ei meinannut pysyä tärisemättä kädessä sen reissun jälkeen!
En nyt ala sentään liioittelemaan, joten lopetan tähän tältä kerralta. Toivotaan että seuraavaa kirjoitusta ei tarvitse odottaa kahta kuukautta (mutta siihen on syytä varautua)!
Kesäloman jälkeen on tapahtunut paljon. On vietetty ensimmäisiä synttäreitä (tosin pojalle jo toiset, mutta ensimmäiset täällä kotona), opeteltu potta-asioita (tällä hetkellä aika hyvä onnistumisprosentti ykkösen suhteen. Riippuu täysin vanhempien viitseliäisyydestä, kasvaako saldo päivittäin vai ei. Aina ei vain jaksa. Ja se vessan mattokin on pesty niin monesti että puhki menee kohta, eli ihan hyvä pitää välipäiviä joskus). Kesäloman jälkeen jätettiin tuttipullo ilman itkuja pois, siirrettiin pinnasänky vierashuoneeseen ja nyt Apis nukkuu omassa pikkusängyssään, voisiko sanoa tosi hyvin - kerran, pari yössä tulee viereen mutta nukahtaa peittelyn jälkeen taas omaan sänkyynsä.
Poika myös kasvaa silmissä. Keväällä ostetut kengät ja vaatteet alkavat jo olla pieniä. Neuvolassakin käytiin, ja jos entisaikojen mittareihin on uskominen, niin pojasta tulee 180-senttinen mies sitten joskus (siis kaksivuotiaana lapsi olisi puolet aikuisiän mitastaan). Aikamoinen roikale noin aasialaiseksi?!
Mutta tärkein on vielä sanomatta. Saimme "välimme selviksi" sosiaalityöntekijän kanssa ja paperit adoption vahvistamista varten matkaan!! Tosin luvattu viikon odotusaika on venynyt nyt kuukaudeksi, mutta soitto käräjäoikeuden kansliaan viime viikolla kertoi, että asiaamme käsitellään juuri... joten toiveissa on, että tällä viikolla saisimme tuon odotetun vahvistuksen ja LAPSI OLISI VIRALLISESTI MEIDÄN!! (Samalla sukunimi muuutetaan samaksi kuin meillä, ihanaa!) Tuntuu niin kummalliselta, että me emme vieläkään ole virallisesti lapsen huoltajia, vaikka tuntuukin että lapsi on ollut meillä jo iät ja ajat. No, yli-yli-ylihuomenna tulee vasta tasan 6 kuukautta siitä kun kotiuduimme Suomeen, joten eiköhän tämä ihan odotetussa aikataulussa kuitenkin etene.
Viikonloppuna sitten juhlitaan Pikkuapinan ristiäisiä, tosin hänen kohdallaan se on kasteen vahvistus -juhla, sillä Apishan on kastettu jo Filippiineillä vauvana. Nyt annamme biologisen äidin antaman etunimen lisäksi toisen nimen (ehkä kaksikin?? huu), ja samalla poika saa suomalaiset kummit ja siunataan perheen ja seurakunnan jäseneksi. Kuulostaa hyvältä, huh?
Nimiasiaa tulee mietittyä melkein päivittäin. Alusta asti oli melkein selvää, että pidämme biologisen äidin antaman etunimen pojalla. Se on kuitenkin ainut asia, minkä poika on saanut mukaansa alkuperäiseltä äidiltään, ja toisaalta poika oli luovutusvaiheessa jo 1,5 -vuotias, joten ei hennottu muuttaa nimeäkin kun kaikki muu tuttu muuttui. Ja nimi on nätti.
Mutta. Kun se ei ole suomalainen nimi. Siksi tulee mietittyä miten siihen ystävät ja kaikki muu kansa tottuu. Toisaalta, ei ole poikakaan suomalaisen näköinen, miksi sen nimeksi sitten pitäisi laittaa Erkki? Onhan siihen itsekin tottunut, miksei siis päiväkodin väki ja koulun väki ynnä muut tulevaisuuden heebot.
Kaksivuotiaan kanssa ei tule tekemisen puute. Eilen tuli ylimääräinen suihkureissu kun poika oli löytänyt ihanan BodyShopin ISON rasvapurkin ja voidellut koko paksun tukkansa sillä vihertävällä voiteella (onni on omistaa erilaisia rasvoja, olisittepa nähneet sen onnellisen hymyn kasvoilla, ja kuulleet huudon "kato!!". En voinut olla vihainen, mutta yritin näyttää pokerinaamaa).
Tänään lähdimme pyöräilemään, mutta puolimatkassa meno hyytyi eikä poika suostunut edes istumaan pyörän selässä että olisin voinut työntää hänet kotiin. Ihan makaroonia siinä keskellä tietä. Ei kelvannut reppuselkä, tietenkään silloin. Ei auttanut kuin napata poika kainaloon ja jättää pyörä siihen tienvarteen, koira ja sählymaila toisessa kädessä. Voin sanoa että hauikset oli jälleen koetuksella ja kahvekuppi ei meinannut pysyä tärisemättä kädessä sen reissun jälkeen!
En nyt ala sentään liioittelemaan, joten lopetan tähän tältä kerralta. Toivotaan että seuraavaa kirjoitusta ei tarvitse odottaa kahta kuukautta (mutta siihen on syytä varautua)!
tiistai 10. elokuuta 2010
Kesäloma!
Päätimme siis lähteä reissuun. Asuntoauto haettiin sunnuntaiaamuna tutulta mieheltä vuokralle, ja jo parin tunnin hikisen pakkailun jälkeen olimme tien päällä. Eka iltana leiriydyttiin Kristiinankaupunkiin, ja matka oli mennyt siihen asti tosi hienosti (ostimme abc:ltä DVD:llisen Late Lammasta, jota poju tuijotti loppumatkan metwurstia syöden..). Kristiinankaupunkiin halusimme sen takia, että muistelimme kerran tehneemme ihania löytöjä kenkäkaupasta ja sisustusliikkeistä. Harmi kyllä, minä en löytänyt yhtään mitään (!! totta!! ) ja mies osti kahdet kengät (tennarifriikki!)! Matkanteko sujui hyvin kun siirsimme pojan turvaistuimen etupenkille, jossa näyttää viihtyvän huomattavasti paremmin. Äiti palvelee etupenkin miehiä sitten takaosastolta käsin (nakkeja? vettä? paperia? Äiti tuo, ja rikkoo samalla kaikkia turvallisuusmääräyksiä irrottautumalla turvavöistä). Jästipää-koirakin on reissussa mukana ja tärisee huonovointisena auton lattialla omissa turvavaljaissaan.
Nyt olemme Turun seudulla ja vinks, vinks, jos tänne päin eksytte - Loviisan Aitta -sisustusliike Ruskossa oli ihan mieletön!! Liike on tehty vanhaan kivinavettaan, ja on todellakin pullollaan toinen toistaan ihanampia sisustustuotteita. Ja kuvitelkaa se ihana tuoksu, kun koko rakennus on täynnä ihania tuoksukynttilöitä -ja saippuoita - sinne tekis mieli jäädä koko päiväksi hiplaamaan esineitä. Omasta mielestäni olin liikkeessä tosi kauan ja yritin kiirehtiä pois, ajattelin että mies on jo ihan hermona, kun jäi autoon odottamaan että lapsi herää päikkäreiltä. Mitä vielä! Kun tulin juoksun kanssa takaisin, auto oli hiiskumattoman hiljainen, ja ehdin jo ajatella että onko mies tosiaankin jättänyt nukkuvan lapsen yksin autoon?! No ei ollut, vaan rötkötti asuntoauton takaosaston sängyllä kirjaa lukien ja Pollyja syöden, poika nukkui edelleen omassa istuimessaan. Siis olisin voinut jatkaa hiplailua vielä vaikka kuinka kauan!!! Aargh!
Mutta tässäkin tuli todistettua, kuinka loistava tämä asuntoauto on matkailussa! Vaikka poika olisi herännytkin, kukaan ei olisi hermostunut, kun siinä olisi ollut tilat leikkeihin ja jääkaappi täynnä välipaloja. Suosittelen kyllä ehdottomasti, me ollaan ainakin jo ihan myytyjä tähän karavaanarielämään. Kaikki kulkee niin helposti mukana ja on oma kahvinkeitin ja kaikki tykötarpeet ruoanlaittoon. Ollaankin säästetty kai pitkä penni kun ollaan kokattu itse, lähinnä grilliherkkujen puolelle on mennyt, ah tänäänkin halloumijuustoa, hyvät pihvit, maissintähkät ja kasvisvartaat... röyh!
Poika herättää huomiota joka paikassa, joskaan täällä ei niinkään ulkonäkönsä puolesta, vaan siksi että jostain syystä on ottanut tavaksi morjestaa jokaista vastaantulijaa. Ihmisiltä saa aika hyväntuulisia vastauksia kyllä näihin kädenheilautuksiin. Aamulla Ruissalon leirintäalueella joku nainen oli alkanut leperrellä ranskaksi pojalle, kun olivat pyöräilleet heidän telttansa ohi.. (siis meillä on jokaiselle omat pyörät mukana, ja poika teki aamulla ehkä 80 rundia asuntoauton ympäri omallaan).
Huomiseksi luvattu kuulemma hienoa keliä, joten nyt poitsun viereen köllölleen! Öitä.
Nyt olemme Turun seudulla ja vinks, vinks, jos tänne päin eksytte - Loviisan Aitta -sisustusliike Ruskossa oli ihan mieletön!! Liike on tehty vanhaan kivinavettaan, ja on todellakin pullollaan toinen toistaan ihanampia sisustustuotteita. Ja kuvitelkaa se ihana tuoksu, kun koko rakennus on täynnä ihania tuoksukynttilöitä -ja saippuoita - sinne tekis mieli jäädä koko päiväksi hiplaamaan esineitä. Omasta mielestäni olin liikkeessä tosi kauan ja yritin kiirehtiä pois, ajattelin että mies on jo ihan hermona, kun jäi autoon odottamaan että lapsi herää päikkäreiltä. Mitä vielä! Kun tulin juoksun kanssa takaisin, auto oli hiiskumattoman hiljainen, ja ehdin jo ajatella että onko mies tosiaankin jättänyt nukkuvan lapsen yksin autoon?! No ei ollut, vaan rötkötti asuntoauton takaosaston sängyllä kirjaa lukien ja Pollyja syöden, poika nukkui edelleen omassa istuimessaan. Siis olisin voinut jatkaa hiplailua vielä vaikka kuinka kauan!!! Aargh!
Mutta tässäkin tuli todistettua, kuinka loistava tämä asuntoauto on matkailussa! Vaikka poika olisi herännytkin, kukaan ei olisi hermostunut, kun siinä olisi ollut tilat leikkeihin ja jääkaappi täynnä välipaloja. Suosittelen kyllä ehdottomasti, me ollaan ainakin jo ihan myytyjä tähän karavaanarielämään. Kaikki kulkee niin helposti mukana ja on oma kahvinkeitin ja kaikki tykötarpeet ruoanlaittoon. Ollaankin säästetty kai pitkä penni kun ollaan kokattu itse, lähinnä grilliherkkujen puolelle on mennyt, ah tänäänkin halloumijuustoa, hyvät pihvit, maissintähkät ja kasvisvartaat... röyh!
Poika herättää huomiota joka paikassa, joskaan täällä ei niinkään ulkonäkönsä puolesta, vaan siksi että jostain syystä on ottanut tavaksi morjestaa jokaista vastaantulijaa. Ihmisiltä saa aika hyväntuulisia vastauksia kyllä näihin kädenheilautuksiin. Aamulla Ruissalon leirintäalueella joku nainen oli alkanut leperrellä ranskaksi pojalle, kun olivat pyöräilleet heidän telttansa ohi.. (siis meillä on jokaiselle omat pyörät mukana, ja poika teki aamulla ehkä 80 rundia asuntoauton ympäri omallaan).
Huomiseksi luvattu kuulemma hienoa keliä, joten nyt poitsun viereen köllölleen! Öitä.
torstai 5. elokuuta 2010
Pyörä on pop!
Voi jee, poika oppi ajamaan toissa päivänä pyörällä!! Pyörä on ollut tosi rakas siitä asti kun se lahjoituksena miehen työkaverilta saatiin, ja sen päällä on pitänyt käydä joka päivä istumassa ja päristelemässä huulia, ja harmittaahan se kun se ei liiku!! Vitsinä heitettiinkin alkukesästä että poika on niin innoissaan pyörästään että varmaan sinnillä opettelee kohta ajamaan, mutta ihan näin nopeaa oppimista mekään emme uskoneet! Pojalle on kyllä annettu pyörällä pikku vauhteja pihalaatoituksella, ja kerrottu että tästä kun polkaiset ensin ja sitte toisella jalalla, ja taas toisella, ja samalla näytetty omalla kädellä painaen miten se tapahtuu. No, tuona toissapäivän aamuna mies oli jälleen tekemässä tätä "opetusajoa", kun poika olikin lähtenyt itse huristelemaan laatoistusta pitkin. Piti mennä videokameran kanssa pihalle kun mies huusi että täällä ajetaan ihan ite! :)
Ajot loppui kuitenkin siihen eikä pyörä illalla enää kiinnostanut, ja ehdin jo ajatella että se oli joku hassu vahinko... Tänään poika kuitenkin hyppäsi taas pyörän selkään, ja pienen alkutönäisyn jälkeen lähti taas ajelemaan, ja kävimme jopa postilaatikoilla asti rullailemassa (minulla sählymaila, jolla saan pukattua vauhtia ylämäissä ja kuopissa..). Illaksi sää muuttui taas ihanan kesäiseksi ja kävimme pikku lenkin asvalttitiellä ajamassa, ja poika nautti silmin nähden, kun hoksasi että tässähän pääseekin melko lujaa! Oikeasti välillä sai kävellä ihan reipasta tahtia että pysyi pojan perässä!
No niin, tulipas äidin ylpeyttä tähän nyt purettua.. heh. Totuushan on, että järkeä ei ole yhtään päässä vielä, ja mieluusti toi pyörällä ajo ois saanut jäädä ens kesään, mutta minkäs näille mielenkiinnon kohteille voi.
Viikonloppu oltiin Helsingissä, ja teki kyllä molemmille, niin äidille kuin pojallekin, tosi hyvää. Poika oli mie-let-tö-män reipas koko viikonlopun, ei tietoakaan mistään kitinöistä. Jännä juttu, että oudossa ympäristössä lapsi tuntuu viihtyvän paremmin? Siis lapsi vaan hymyili, vilkutteli ventovieraille, söi hyvin ja istui tyytyväisenä, mentiinpä sitten lentokoneella, ratikalla tai rattailla. Iltaisin oli niin väsynyt että nukkui heräämättä 13 tunnin unia... siis todella rentouttava viikonloppu, vaikka pelkäsin etukäteen että olen hermoraunio kun joudun yksin huolehtimaan kaikesta.
Ja Helsinki oli ihana! Näin ihania ystäviäni Saudi-ajoilta, söimme hyvin, kävelimme ympäri kaupunkia ja vaan relasimme. Ja kesäkaupunkina Hesa ylitti odotukset, samoin ihmiset - kaikki hymyilivät ja sanoivat 'kiitos', jos annoin ratikassa tilaa, jne.
Tuon reissun jälkeen kotonakin on ollut ihan erilaista. Poika leikkii, nauraa koko ajan ääneen, tulee syliin ja pusuttelee, on taas kait oma itsensä?? Kaipa sairastelun aikana unohtui että tämä lapsihan on aina ollutkin tämmöinen ihana aurinkopoika. Ihanaa joka tapauksessa. My precious. <3
Ajot loppui kuitenkin siihen eikä pyörä illalla enää kiinnostanut, ja ehdin jo ajatella että se oli joku hassu vahinko... Tänään poika kuitenkin hyppäsi taas pyörän selkään, ja pienen alkutönäisyn jälkeen lähti taas ajelemaan, ja kävimme jopa postilaatikoilla asti rullailemassa (minulla sählymaila, jolla saan pukattua vauhtia ylämäissä ja kuopissa..). Illaksi sää muuttui taas ihanan kesäiseksi ja kävimme pikku lenkin asvalttitiellä ajamassa, ja poika nautti silmin nähden, kun hoksasi että tässähän pääseekin melko lujaa! Oikeasti välillä sai kävellä ihan reipasta tahtia että pysyi pojan perässä!
No niin, tulipas äidin ylpeyttä tähän nyt purettua.. heh. Totuushan on, että järkeä ei ole yhtään päässä vielä, ja mieluusti toi pyörällä ajo ois saanut jäädä ens kesään, mutta minkäs näille mielenkiinnon kohteille voi.
Viikonloppu oltiin Helsingissä, ja teki kyllä molemmille, niin äidille kuin pojallekin, tosi hyvää. Poika oli mie-let-tö-män reipas koko viikonlopun, ei tietoakaan mistään kitinöistä. Jännä juttu, että oudossa ympäristössä lapsi tuntuu viihtyvän paremmin? Siis lapsi vaan hymyili, vilkutteli ventovieraille, söi hyvin ja istui tyytyväisenä, mentiinpä sitten lentokoneella, ratikalla tai rattailla. Iltaisin oli niin väsynyt että nukkui heräämättä 13 tunnin unia... siis todella rentouttava viikonloppu, vaikka pelkäsin etukäteen että olen hermoraunio kun joudun yksin huolehtimaan kaikesta.
Ja Helsinki oli ihana! Näin ihania ystäviäni Saudi-ajoilta, söimme hyvin, kävelimme ympäri kaupunkia ja vaan relasimme. Ja kesäkaupunkina Hesa ylitti odotukset, samoin ihmiset - kaikki hymyilivät ja sanoivat 'kiitos', jos annoin ratikassa tilaa, jne.
Tuon reissun jälkeen kotonakin on ollut ihan erilaista. Poika leikkii, nauraa koko ajan ääneen, tulee syliin ja pusuttelee, on taas kait oma itsensä?? Kaipa sairastelun aikana unohtui että tämä lapsihan on aina ollutkin tämmöinen ihana aurinkopoika. Ihanaa joka tapauksessa. My precious. <3
tiistai 27. heinäkuuta 2010
On vaikeaa olla äiti
Poika sairasteli koko viikonlopun, kuumetta korkeimmillaan 39,5, pientä ripulointia. Kuumeesta aloin olla jo vähän huolissaan kun 3 tunnin päästä lääkkeenotosta lämpö oli jälleen 38,5... onneksi Filippiineiltä tuli ostettua ibuprofeiini-mikstuuraa, joten pystyttiin parasetamolin kanssa vähän titraamaan ja saatiin kuume aina laskettua. Nyt poika on jo reippaampi ja toista päivää kuumeeton, mutta selvästi edelleen toipilas. Itkee, kiukuttelee, kitisee, natisee, ei syö, juo onneksi, ei suostu kävelemään, ei suostu olemaan sylissä, ei lattialla, ei missään. Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen... Meni nimittäin hermot.
Jaksoin sairasta lasta tosi hienosti koko viikonlopun, kanniskelin, tuputin juomaa, tuputin lääkkeitä, pidin sylissä, laskin lattialle, nostin syliin, kävelin lapsi sylissä kun ei saanut istua. Jaksoin, koska lapsi oli selvästi sairas, selvästi huonovointinen. Heräsin tunnin välein hyssyttelemään, mittaamaan kuumetta, antamaan lääkkeitä ja juomaa. Puuh, ensimmäinen kuumeeton päivä, pitäiskö juhlia mansikkakakulla?? Lapsi jatkaa kiukuttelua, ei ole terve, mikään ei kelpaa, ruoka ei maistu, lusikat lentää, lapsi läiskii ja sylkee. Iltapuurolla menee hermot, hyvä ettei nyt lennä lautanen minun toimesta. Jätän lapsen syöttötuoliin huutamaan, juoksen ulos ja komennan miehen saunanlämmityksestä sisälle, en jaksa enää. Mies lähtee juoksun kanssa, en kysynyt ajatteliko että hullu jätit sen yksin sisälle!
Minulla on paha mieli, itkettää, on huono omatunto, tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja ajattelen että tämän takia en ole koskaan tullut raskaaksi, minun ei olisi pitänytkään saada lasta koska hermot ei pidä yhtään. Mies halaa ja vannoo että olen pärjännyt tosi hyvin, että olen vain väsynyt. Niin kai, koitan myöntää. Tuntuu pahalta silti, sekoan ajatuksissa, kuulostankin sekopäiseltä. ("nuo kärpäsetki tulee vittuileen, mää niin inhoan niitä!!!!" "Ai miksi sää niitä niin inhoat?!" "No ku ne tulee kutitteleen!!!Perkele!"
Lasta halaan kuin heikkopäinen, ajattelen että sille tuli hirveät traumat ja turvaton olo, itken ja pyydän anteeksi, vannon rakastavani. Poika hymyilee eikä tunnu muistavan koko episodista yhtään mitään, pölöttää omaa kieltään.
Sovitaan että nyt lomalla mies ottaa enemmän vastuuta. Sovitaan että seuraavan yön nukun vierashuoneessa ovet suljettuina. Näin tehdäänkin ja nukun heräämättä kuin tukki. Herään vasta kun koira haukkuu aamulla, alhaalla on jo aamutoimet tehty enkä ole kuullut hiiskaustakaan. Ai että teki hyvää. Tämä päivä ei ole lapsen puolesta ollut yhtään parempi, mutta minä olen taas jaksanut.
Jaksoin sairasta lasta tosi hienosti koko viikonlopun, kanniskelin, tuputin juomaa, tuputin lääkkeitä, pidin sylissä, laskin lattialle, nostin syliin, kävelin lapsi sylissä kun ei saanut istua. Jaksoin, koska lapsi oli selvästi sairas, selvästi huonovointinen. Heräsin tunnin välein hyssyttelemään, mittaamaan kuumetta, antamaan lääkkeitä ja juomaa. Puuh, ensimmäinen kuumeeton päivä, pitäiskö juhlia mansikkakakulla?? Lapsi jatkaa kiukuttelua, ei ole terve, mikään ei kelpaa, ruoka ei maistu, lusikat lentää, lapsi läiskii ja sylkee. Iltapuurolla menee hermot, hyvä ettei nyt lennä lautanen minun toimesta. Jätän lapsen syöttötuoliin huutamaan, juoksen ulos ja komennan miehen saunanlämmityksestä sisälle, en jaksa enää. Mies lähtee juoksun kanssa, en kysynyt ajatteliko että hullu jätit sen yksin sisälle!
Minulla on paha mieli, itkettää, on huono omatunto, tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja ajattelen että tämän takia en ole koskaan tullut raskaaksi, minun ei olisi pitänytkään saada lasta koska hermot ei pidä yhtään. Mies halaa ja vannoo että olen pärjännyt tosi hyvin, että olen vain väsynyt. Niin kai, koitan myöntää. Tuntuu pahalta silti, sekoan ajatuksissa, kuulostankin sekopäiseltä. ("nuo kärpäsetki tulee vittuileen, mää niin inhoan niitä!!!!" "Ai miksi sää niitä niin inhoat?!" "No ku ne tulee kutitteleen!!!Perkele!"
Lasta halaan kuin heikkopäinen, ajattelen että sille tuli hirveät traumat ja turvaton olo, itken ja pyydän anteeksi, vannon rakastavani. Poika hymyilee eikä tunnu muistavan koko episodista yhtään mitään, pölöttää omaa kieltään.
Sovitaan että nyt lomalla mies ottaa enemmän vastuuta. Sovitaan että seuraavan yön nukun vierashuoneessa ovet suljettuina. Näin tehdäänkin ja nukun heräämättä kuin tukki. Herään vasta kun koira haukkuu aamulla, alhaalla on jo aamutoimet tehty enkä ole kuullut hiiskaustakaan. Ai että teki hyvää. Tämä päivä ei ole lapsen puolesta ollut yhtään parempi, mutta minä olen taas jaksanut.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Sairastelua
Pojalle nousi eilen kuume. Ihan käsittämätöntä, kuinka huolissaan voi olla omasta lapsesta. Sairaanhoitaja sisälläni sanoi, että ei ole hätää, annat vaan kipu- ja kuumelääkettä ja riittävästi nesteitä. Äiti minussa unohti ammattinsa ja puristi tulikuumaa lasta sylissään, heijasi ja oli huolissaan. Sain uuden näkökulman työhöni - nyt ymmärrän niitä vanhempia, jotka kiikuttavat lapsensa päivystykseen kun kuume on noussut 2 tuntia sitten. Muutama kuukausi sitten pauhasin vielä muiden mukana töissä uusavuttomista vanhemmista... Niinpä niin, ei voi tietää ennenkuin on itse äiti. No, en sentään lähtenyt viemään lasta päivystykseen, heh.
Äitiys on herättänyt kummallisia ajatuksia muutenkin. Huolehdin jatkuvasti, että lapselle sattuu jotakin. En ole ylisuojeleva, ja uskallan antaa lapsen rimpuilla ja kiipeillä, juosta ja uida, siis olla normaali lapsi, heh. Sen sijaan MIELIKUVITTELEN mitä kamalampia onnettomuuksia, mitä lapselleni voisi sattua, kuten tippua kaivoon, uima-altaaseen tai mihin vaan vesisaaviin, jäädä auton alle, tai lapsi yksinkertaisesti vain lakkaa hengittämästä. Pystyn sentään nukkumaan, mutta herään aika monta kertaa yössä vain tarkistamaan että lapsi hengittää.
Sitten on ihan naurettavia ajatuksia ja pelkoja, kuten että mitä jos unohdan lapseni vaikka parkkipaikalle? Tai istumaan ostoskärryihin? Ottaisin vain ostokseni ja lähtisin muistamatta että minulla oli lapsikin mukana. En tarkoita että haluaisin niin tehdä, mutta jos vain yksinkertaisesti unohdan että minulla on lapsi!? Tilanne on kuitenkin niin uusi ja välillä tosi epärealistinen, edelleen, neljän kuukauden jälkeen ei meinaa uskoa että minusta on tullut äiti... Näihin kaikkiin pelkoihin liittyy huoli lapsen turvattomuudesta, siis että lapsi kokisi olonsa turvattomaksi jäätyään yksin istumaan ostoskärryihin (ja kuinka kauan minulla kestäisi ennenkuin sen huomaisin ja palaisin kauppaan takaisin ja siellä lapsi itkee turvattomana vieraat ihmiset ympärillään, kamalaa). Järkevää, huh?
Olen myös alkanut pelätä että minulle itselleni sattuisi jotakin. Miten käy pojan jos minä kuolen? Mitä jos minulle tulee syöpä ja joudun olemaan poissa kotoa? Jos ajan kolarin ja vammaudun? En luule että tämä johtuu epäluottamuksesta mieheeni, ei. Enkä luule olevani korvaamaton, vaikka tarkemmin ajatellen, taidan sitä ollakin, ainakin lapsen näkökulmasta. Äitihän on aina äiti. Ja nyt kun meidän lapsi on viimein äidin saanut, olisihan ihan kamalaa menettää se taas.
Äitiys on herättänyt kummallisia ajatuksia muutenkin. Huolehdin jatkuvasti, että lapselle sattuu jotakin. En ole ylisuojeleva, ja uskallan antaa lapsen rimpuilla ja kiipeillä, juosta ja uida, siis olla normaali lapsi, heh. Sen sijaan MIELIKUVITTELEN mitä kamalampia onnettomuuksia, mitä lapselleni voisi sattua, kuten tippua kaivoon, uima-altaaseen tai mihin vaan vesisaaviin, jäädä auton alle, tai lapsi yksinkertaisesti vain lakkaa hengittämästä. Pystyn sentään nukkumaan, mutta herään aika monta kertaa yössä vain tarkistamaan että lapsi hengittää.
Sitten on ihan naurettavia ajatuksia ja pelkoja, kuten että mitä jos unohdan lapseni vaikka parkkipaikalle? Tai istumaan ostoskärryihin? Ottaisin vain ostokseni ja lähtisin muistamatta että minulla oli lapsikin mukana. En tarkoita että haluaisin niin tehdä, mutta jos vain yksinkertaisesti unohdan että minulla on lapsi!? Tilanne on kuitenkin niin uusi ja välillä tosi epärealistinen, edelleen, neljän kuukauden jälkeen ei meinaa uskoa että minusta on tullut äiti... Näihin kaikkiin pelkoihin liittyy huoli lapsen turvattomuudesta, siis että lapsi kokisi olonsa turvattomaksi jäätyään yksin istumaan ostoskärryihin (ja kuinka kauan minulla kestäisi ennenkuin sen huomaisin ja palaisin kauppaan takaisin ja siellä lapsi itkee turvattomana vieraat ihmiset ympärillään, kamalaa). Järkevää, huh?
Olen myös alkanut pelätä että minulle itselleni sattuisi jotakin. Miten käy pojan jos minä kuolen? Mitä jos minulle tulee syöpä ja joudun olemaan poissa kotoa? Jos ajan kolarin ja vammaudun? En luule että tämä johtuu epäluottamuksesta mieheeni, ei. Enkä luule olevani korvaamaton, vaikka tarkemmin ajatellen, taidan sitä ollakin, ainakin lapsen näkökulmasta. Äitihän on aina äiti. Ja nyt kun meidän lapsi on viimein äidin saanut, olisihan ihan kamalaa menettää se taas.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Ikaalisiin
Hip hei, nyt alkoi viikonloppu ja olemme matkalla Ikaalisiin Filippiini-adoptioperheitten tapaamiseen. Aamu oli yhtä kaaosta, minä pakkailin tavaroita ja koira ja lapsi seurasivat perässä, minne tahansa meninkin. Aluksi tosin koira oli ihan masentunut ja makasi vain omalla paikallaan, mutta kun huomasi että pakkaan senkin tavaroita, niin ei malttanut makoilla enää sen jälkeen ollenkaan. En tiedä miksi Apiskin oli niin innoissaan reissuun lähdöstä, juoksi mun perässä huoneesta toiseen ja ulos ja kikatteli ja kiljui vaan innosta. Ajattelin jossain vaiheessa että on tää aika rasittavaa kun molemmat seuraavat perässä, mutta toisaalta olis voinut olla niinkin että Apis yrittää estää mua kävelemästä ja tahtoo vaan syliin - päivät kun ovat olleet vähän semmoisia tällä viikolla. Matkaan päästiin ja nyt on pari tuntia ajettu, Apis just heräilee takapenkillä ja huutelee "Kato!" ja osoittelee tyhjiä peltoja (!) lasin läpi. Kyllä mokkula oli hyvä hankinta, just tänään sanottiin ppo-liittymä irti kun tää tuntuu toimivan ihan hyvin ja oli siis kahden viikon koeajalla käytössä. Kohta p-paikalle ja kaiketi kuskin vaihto...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)